Takaisin filosofiasivulleni

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/AteisminMaaritelmaJaMotivaatio.htm

* Esipuhe (sisältää lisäyksen nettiversioon)

* 1. Ateismin määritelmä

* 2. Ateismin motivaatio

* Lopuksi

* Lähteet

Käsittelen tässä kirjoitelmassa uskonnonfilosofian perusteita, tarkemmin sanottuna ateismin käsitettä. Se on eräs aihepiirin tärkeimpiä käsitteitä, kuten kirjoituksestani toivoakseni ilmenee, mutta silti valitettavan usein väärin ymmärretty.

Filosofinen käsitteiden määrittely vaatii usein kontrastiparien etsimistä. Tällä tavalla voidaan sanoa myös ateismista, mitä se ei ole, jolloin tulee selvemmäksi se kiinnostavampi määrittely, joka paljastaa, mitä ateismi on. Vertaan ateismia sen yhteydessä useimmiten mainittuihin käsitteisiin, teismiin ja agnostisismiin.

On tärkeätä huomata, että erotan uskonnolliset väitteet, kuten moraalikäskyt, maailman syntykertomukset ja muut sellaiset teismistä sellaisenaan. Teismillä tarkoitan vain sitä (enemmän tai vähemmän selvästi käsitteellistettyä) uskoa, jonka mukaan jonkinlainen (ja vähintään yksi) jumala on olemassa.

Määrittelyiden jälkeen esittelen syitä, joiden takia ateismia kannatetaan, siis ateismin motivaatioita.

On aiheellista lausua lyhyesti julki joitakin tämän kirjoitelman taustalla vaikuttavia tekijöitä. Ensinnäkin kappale 2.4, joka ei kuulu "puhtaaseen" filosofiaan, saattaa vaikuttaa lukijasta oudolta. Selitykseksi riittäköön naturalistinen filosofiakäsitykseni. Tämän käsityksen mukaan filosofia ei ole erityistieteistä erillinen ala, vaan tieteet ovat filosofian käytännön sovelluksia ja myös ns. "teoreettisen" filosofian tulee käyttää tieteellistä tietoa hyväkseen, sekä muutenkin toimia tieteenä tieteiden joukossa. Erityisesti mainitun kappaleen lähinnä sosiologiaan kuuluvat asiat (ei-tiedolliset motivaatiot) kuuluvat myös uskonnonfilosofiaan, sillä meitä ei voi kiinnostaa ainoastaan filosofiset syyt ihmisten erilaisiin uskomuksiin, eikä ainoastaan näiden uskomusten tiedollinen sisältö, vaan tavoitteenamme on - tai tulisi olla - kaikkia kyseisiin uskomuksiin liittyviä aspekteja. Onhan esimerkiksi "tiedon sosiologian" relevanttius tieteenfilosofialle myönnetty - samoin on tehtävä myös uskonnonfilosofiassa.

Toinen merkittävä piirre on tekstin (nettiversioon hieman pehmennetty) tarkoituksellinen poleemisuus, jonka oli tarkoitus saada seminaarin osallistujissa aikaan kiinnostusta aiheeseen. Tähän liittyy (samana säilytetty) työn alaotsikon sana "oikeasti". Tämän sanan valinnalle on kuitenkin toinenkin peruste, joka liittyy seuraavaan taustavaikuttajaan, joka ei tule tekstissä esille tarpeeksi hyvin: aiheen poliittisuus. Viittaan Michel Foucault'n "diskursiiviseen valtaan". On selvää, että termien määrittely on vallan käyttöä yllensäkin, mutta erityisen selvää se on tämän aihepiirin yhteydessä. Uskonnolliset tahot hyötyvät tietystä "ateismin" määrittelystä, vaikka tällä määrittelyllä ei kohdetta olisikaan, siis vaikka kukaan ei sellaista ateismin muotoa kannattaisikaan. Mielestäni on oikeutetumpaa antaa määrittelyn kohteena olevien henkilöiden itse määritellä itsensä sen sijaan, että heihin kohdistettaisiin ulkopuolelta tällaista diskursiivista valtaa. Paradoksaalisesti joudun käyttämään jonkin verran vastaavaa valtaa määritellessäni teismiä, mutta tietojeni mukaan teistit (tai ainakin suuri osa heistä) hyväksyy heidän näkemyksistään käyttämäni määritelmät, joten en heitä tässä alista. Teistien alistaminen olisikin vaikeaa, koska heillä on edelleen huomattava valta - diskursiivinen, poliittinen ja "memeettinen" valta - kaikkialla maailmassa. Teen nyt selväksi, siltä varalta että se ei varsinaisesta tekstistä täysin paljastu, että vastustan tätä teististä valtaa, joka vangitsee ajatteluamme ja toimintaamme. Teismin ja muunkin perinteen tulee väistyä mahdollisimman vapaiden ja mahdollisimman hyvin perusteltujen ajatusten ja määrittelyjen alta. Jos teismin väitteet ovat (tiedollisesti) oikeutettuja, meidän tulee saada se selville - ja vain murskaamalla ajattelumme kahleet voimme tähän tavoitteeseen päästä.

Tulen kirjoittamaan myöhemmissä töissäni lisää kaikista yllä mainituista asioista, kuten "memeettistä" valtaa (tämä on tietääkseni oma termini). Tarkoitukseni on myös selvittää tarkemmin 'uskon' määrittelyä ja eri muotoja, rationaalisuuskäsityksestäni, tiedollista oikeutusta velvollisuutta yms. Aion myös pohtia "parateismin" (ilmeisesti myös oma termini) mahdollisuutta, sekä tietenkin naturalismia ja sen suhdetta erilaisiin teismin, paranormalismin ja supernaturalismin muotoihin. Kiitänkin seminaariin osallistuneita (ja muita kirjoitelmaa kommentoineita) saamistani virikkeistä.

Ihmisillä on usein väärä käsitys ateismista. Jopa tietosanakirjat antavat ateismille usein harhaanjohtavia merkityksiä. Tämä johtuu pitkälti ateistien marginaalisesta asemasta yhteiskunnissa ja siitä, että uskonnolliset tahot pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään valta-asemansa aatemarkkinoilla - mikä vaatii ateistien marginalisointia ja ilmeisesti jopa "mustamaalaamista" [Alaviite 1]. Näiden tahojen antamat määritelmät ateismille ajavat määritelmän esittäjien tavoitteita, joten esittelen seuraavassa ateistien omasta kannastaan esittämiä määritelmiä. Näin selviää ainakin, mitä ateisteiksi itseään kutsuvat termillä tarkoittavat, vaikka jollakulla määritelmästä olisikin erilainen mielipide.

Koska ateismi vaatii negatiivista määritelmää (etuliite "a-" ilmaisee kieltoa), on hyvä ensin määritellä näkemys, jonka ateismi kieltää, eli teismi. Se tarkoittaa uskomusta, jonka mukaan (tässä vaiheessa tarkemmin määrittelemätön) jumala tai jumalia on olemassa. Teismi on siis se yläkategoria, johon sisältyvät kaikki jumala-opit, kuten monoteismi (usko yhden jumalan olemassaoloon), polyteismi (usko useamman jumalan olemassaoloon), panteismi (jonka mukaan jumala sisältyy immanentisti maailmaan ja ainakin jossakin mielessä on maailma), panenteismi (jonka mukaan kaikki maailmassa sisältyy jumalaan, mutta jumala ei rajoitu maailmaan), sekä deismi (jonka mukaan jumala on maailman luoja, joka ei luomisen jälkeen enää ole puuttunut tekeleeseensä) (Nurmi (1994), sekä CDOP ja BDR).

Poikkean tavallisesta käytännöstä sanan "jumala" kirjoittamisessa seuraavasti: Kirjoittaessani sanan pienellä alkukirjaimella, tarkoitan mitä tahansa tarkemmin nimeämätöntä tai määrittelemätöntä jumalaa. Jos kirjoittaisin jostakin tietyllä nimellä tunnetusta jumalasta (kuten Zeus tai Tapio), käyttäisin tietysti tästä yleensä käytettyä nimeä. Poikkeuksen joutuu tekemään kristinuskon jumala, jonka yleisimmin käytetty nimi tuottaisi epäselvyyttä terminologiaani. Tästä jumalasta joudun puhumaan vain "kristinuskon jumalana".

Olennaista on siis huomata, että teismi on kaikkien teismin muotojen yläpuolinen käsite, joka sisältää muut, ja jota parhaiten luonnehtii määritelmä "usko (ainakin yhden) jumalan olemassaoloon".

Ateismi kieltää teismin. Kuten yllä olevasta teismin määritelmästä tulee ilmi, tulee se samalla kieltäneeksi kaikki teismin muodot, eli alakategoriat, kuten monoteismin ja panteismin. Ateismin asenne liittyy itse asiassa yleisempään kieltämiseen, nimittäin kaikenlaisen uskonnollisuuden kieltämiseen alla kuvattavassa mielessä, mutta tämä on sivupolku käsiteltävänä olevasta aiheesta.

Ateismi siis kieltää teismin, mutta tämä ei vielä tarkoita, kuten yleensä väitetään, että ateisti uskoisi, että jumalaa (tai jumalia) ei ole olemassa. Kielto, joka ateismiin sisältyy, kohdistuu nimittäin teismin määritelmän sanaan "usko" - ateistilla yksinkertaisesti ei ole uskoa jumalan (tai jumalten) olemassaolosta. Selvennän näkemystä seuraavilla esimerkeillä:

1. A uskoo, että P
2. A uskoo, että ei-P
3. A ei usko, että P

Väite, jonka mukaan ateisti uskoo, että jumala ei ole olemassa, vastaa kohtaa (2), mutta todennäköisimmin ateistiksi itseään kutsuva henkilö tarkoittaa näkemystä, jota vastaa kohta (3). Näkemysten (2) ja (3) ero on kuitenkin huomattava: edellisen kannattaja nimittäin ilmaisee jonkinlaisen uskomuksen, kun taas jälkimmäisen kannattaja vain ilmaisee tietyn uskomuksen (teismin) puuttumisen omasta uskomusjärjestelmästään. Ateismia voidaankin määritellä tarkemmin tätä kautta, kutsumalla (kuten Michael Martin tekee) kohdan (3) näkemystä negatiiviseksi ateismiksi ja kohdan (2) näkemystä positiiviseksi ateismiksi. (Smith (1989), s. 7-8 ja 13-18, sekä Martin (1990), s. 26).

Täytyy kuitenkin muistaa, että ateismi on pohjimmiltaan nimenomaan kielteinen vastaus kysymykseen "Uskotko jumalaan", jolloin on selvää, ettei positiivinen ateismi voi olla vastaus tällaiseen yleisen tason kysymykseen, sillä "jumalaa" ei tässä ole vielä määritelty ja voisihan olla, ettei vastauksen antaja vielä tiedä edes mistä (tai minkälaisesta) jumalasta on kysymys. Tästä syystä erotan itse aiempien määritelmien lisäksi yleisen ateismin (general atheism) ja erityisen ateismin (particular atheism), parempien termien puuttuessa. Tarkoitan näillä ateismin tyypeillä sitä kysymysten alaa, jolle kyseinen ateismin tyyppi antaa vastauksen. Yleinen ateismi on siten kaikkia mahdollisia jumala-käsityksiä koskeva näkemys. Henkilö, joka vastaa yllä mainitun kaltaiseen yleisen tason kysymykseen kielteisesti, on siis yleinen ateisti. Tämä henkilö tuskin tarkoittaa positiivista ateismia, jolloin hän väittäisi uskovansa, että mikään mahdollinen jumalakäsitys ei voi olla oikea; että minkäänlaista jumalaa ei ole olemassa. Sen sijaan hän luultavasti tarkoittaa negatiivista ateismia: hän vain ei yksinkertaisesti usko mihinkään jumalaan. Tässä tapauksessa hän kuitenkin jättää auki mahdollisuuden, että ei vain ole kuullut vielä sellaista jumalan määritelmää, johon voisi uskoa. Lisäksi hän saattaa kannattaa positiivista ateismia, kun kyse on jostakin tietystä jumala-käsityksestä erityisesti. Hän voi siis kannattaa yleistä negatiivista ja erityistä positiivista ateismia yhtä aikaa. Esimerkiksi suurin osa ateisteista länsimaissa todennäköisesti uskoo, että kristillisten fundamentalistien käyttämä määritelmä jumalasta (jonka mukaan jumala on juuri sellainen, kuin Raamatussa sanotaan), on väärä, eikä sellaista jumalaa ole. He kuitenkin pitävät periaatteessa mahdollisena, että jonkinlainen jumala saattaisi olla olemassa. "Siitä yksinkertaisesta seikasta, että henkilö on ateisti, ei voi päätellä hänen kannattavan mitään tiettyjä positiivisia uskomuksia," kuten George Smith kirjoittaa (Smith (1989), s. 21). [Alaviite 2: Käännös on omani; alkuperäinen kuuluu seuraavasti: "From the mere fact that a person is an atheist, one cannot infer that this person subscribes to any particular positive beliefs."]

Yleisin, ateistien itsensä näkökulmasta virheellinen, ateismin määritelmä väittää, että ateismi tarkoittaa näkemystä, josta määritelmäni mukaan pitäisi käyttää nimitystä yleinen positiivinen ateismi. Toisin sanoen, yleinen määritelmä väittää ateistien uskovan, ettei mitään jumalaa ole olemassa. Tällaista määritelmää voi käyttää helppona hyökkäyksen kohteena - eräänlaisena "olkinukkena" tai "linnunpelättinä" siis. On kuitenkin varsin epäuskottavaa, että kukaan kannattaisi tällaista näkemystä.

Toinen strategisesti hyödyllinen virheellisen määritelmän käyttö koskee agnostisismia. Se esitetään yleensä kysyttäessä "Uskotko jumalaan?" Tällöin se esitetään jonkinlaisena välimuotona teismin ja väärin määritellyn ateismin välillä. Näin saadaan aikaan vääristynyt käsitys eri vaihtoehdoista: on muka valittava usko jumalaan, usko jumalan olemattomuuteen, tai epätietoisuus. Agnostisismi on jopa "poliittisesti korrekti" asenne, jonka voi valita, ettei suututtaisi uskovia lähimmäisiään. Annettu käsitys vaihtoehdoista on kuitenkin väärä. Paitsi, että ateismi on esitetty väärin, on myös agnostisismi tuotu tässä yhteyteen, johon se ei ensinkään kuulu. Asiaankuulumaton se on, sillä sehän ei ole vastaus esitettyyn kysymykseen: Henkilö, jolta kysytään uskooko hän jumalaan, kyllä tietää kuuluuko kyseinen uskomus hänen omaksumiensa uskomusten joukkoon. Sen toteaminen, että niiden joukkoon ei tällaista uskomusta de facto kuulu, tarkoittaa henkilön olevan (negatiivinen) ateisti.

Agnostisismi on sekin negatiivinen käsite: se kieltää gnostisismin eli gnostilaisuuden. Gnostilaisuus oli (tai on) uskonto, jonka jäsenet uskoivat omaavansa objektiivista tietoa jumalasta. Agnostisismi kieltää tällaisen tiedon. Sittemmin agnostisismi on ymmärretty yleisemmäksi tiedon mahdollisuuden epäilyksi - tässä se lähestyy skeptisismiä. Ero on siinä, että skeptisismi tarkoittaa yleensä vain tämän hetkisen tiedon epäilyä, kun taas agnostisismi kieltää (ainakin objektiivisen, absoluuttisen) tiedon hankkimisen jo periaatteessakin (tällaisia ajatuksia kyllä sisältyi myös antiikin skeptikoiden näkemyksiin).

Uskonnollisessa yhteydessä agnostikko siis (yleensä) sanoo, että ei usko olevan mahdollista saavuttaa tietoa siitä, onko jumala olemassa. Silloin usko tai uskomattomuus jää yksilön valinnan varaan. Smith jakaakin agnostisismin agnostiseen teismiin ja agnostiseen ateismiin. Agnostikko voi siis uskoa jumalan olemassaoloon, hyväksyen tämän pelkäksi uskon (ei tiedon) asiaksi. Tai hän voi olla uskomatta, esimerkiksi juuri siksi, ettei kyseiselle uskolle ole perustetta. (Smith (1989), s. 8-13 ja DBR.)

Ateismille on useita motivaatioita, joista esittelen nyt tärkeimpinä pitämiäni. Lyhyesti ne voisi ilmaista seuraavasti: teismi ei ole rationaalinen näkemys, koska sillä ei ole tiedollista oikeutusta; teismi on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, joka on tiedollisesti parhaiten oikeutettu; on monia induktiivisia tai "maalaisjärkisiä" syitä epäillä teismin oikeellisuutta maailmaa koskevana teoriana, ja teismi on yhteiskunnalle ja yksilöille haitallinen, eikä sitä siksi pitäisi hyväksyä ilman erittäin voimakkaita perusteita (joita siis ei ole). Seuraavassa esitän nämä motivaatiot tarkemmin.

W. K. Clifford on esittänyt, että meillä on eettinen velvollisuus uskoa vain ne väitteet, joille on tiedollinen oikeutus. Tärkeämpää tämän kirjoituksen kannalta kuitenkin on, että hänen mukaansa meillä on myös episteeminen velvollisuus uskoa vain tällaiset väitteet. Vaikka tälle periaatteelle onkin (ainakin Martinin mukaan) joitakin poikkeuksia, pidän sitä silti hyvänä lähtökohtana. Tieteessä yleisesti hyväksytty näkemys todistamisen taakasta pätee esimerkiksi Antony Flew'n mukaan myös kysymykseen jumalan olemassaolosta: koska teisti esittää entiteetin olemassaoloväitteen, on hänen se myös todistettava. (Martin (1990), s. 29-35)

Toisin kuin Martin, hyväksyn Cliffordin ja Flew'n näkemykset tiedollisesta oikeutuksesta ja todistamisen taakasta (ainakin hyvänä lähtökohtana). Ateismi on pääosin negatiivinen asenne, jolla ei ole osoitettavanaan mitään, joten sillä ei ole minkäänlaista todistamisen taakkaakaan. Tämä kuitenkin pätee täydellisesti vain yleiseen ja siis negatiiviseen ateismiin; positiivisen ateismin omaksuminen vaatii myös todistamisen taakan kantamista. Kuitenkaan edes positiiviset ateistit eivät (yleensä) kehittele erilaisia jumala-käsityksiä, joita he sitten ryhtyisivät kumoamaan - sen sijaan he valitsevat kohteensa teistien esittelemien käsitteiden joukosta. Tästä syystä tämäkin ateismin muoto on eräässä mielessä "negatiivinen". Jos positiivinen ateisti väittää jonkin jumala-käsityksen olevan väärä, hänen täytyy osoittaa väitteensä todeksi siinä missä teistinkin. Mutta jos teistit eivät ensin esittäisi väitteitä jumalien olemassaolosta, ei positiivisenkaan ateistin tarvitsisi tehdä mitään. Ateisteja ei siis yleensäkään olisi, ellei teistejä olisi ollut ensin.

Ajatus uskomuksen todistamisen tai oikeuttamisen tarpeellisuudesta ei välttämättä ole kaikille intuitiivisesti selvä, joten selitän asian lyhyesti. Ensinnäkin on selvää, ettemme käytännössä pysty elämään näiden vaatimusten mukaan täydellisesti, sillä se vaatisi Descartes'in "epäilyn metodin" onnistunutta läpikäyntiä (missä edes Descartes itse ei mielestäni läheskään onnistunut). Kyseessä on siis ideaali, johon voimme pyrkiä vaatimalla perusteluja kaikille niille uskomuksille, jotka löydämme mielemme sopukoista, tai jotka onnistumme saamaan kiinni, ennen kuin ne ehtivät sinne livahtamaan. Teismi sopii tähän esimerkkitapaukseksi mainiosti, sillä sen esittämät väitteet ovat siinä määrin erikoisia, että ainakin mahdollisuus niiden kyseenalaistamisesta on aina ollut tiedossa. Jos emme kyseenalaista edes tällaista uskomusta (vaikka ainakin periaate, jonka mukaan "epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita" [Alaviite 3: "Extraordinary claims require extraordinary evidence." Periaatetta on kutsuttu mm. nimellä "Saganin Vaaka", "Sagan's Balance".] tuntuisi erityisesti vaativan sen kyseenalaistamista), miksi kyseenalaistaisimme yhtään mitään? Ja jos emme kyseenalaista uskomuksia tai väitteitä, millä perusteella omaksumme ne?

Suurin osa teisteistä on kritiikittömästi omaksunut vanhempiensa tai ystäviensä (siis "sosiaalisen ympäristönsä") uskonnon. Samalla tavalla ihmiset oppivat aikoinaan myös uskomaan tonttuihin ja menninkäisiin. Mikäli emme pidä satunnaista kotiympäristöä, kansallisuutta tai kulttuuritaustaa riittävänä perusteluna uskomuksen hyväksymiselle, täytyy meidän valita jokin muu kriteeri. On periaatteessa ääretön määrä erilaisia uskomuksia, jotka voisimme omaksua, mutta rajalliset mielemme (ja tiedonhankintakykymme) voivat niistä saada selville ja omaksua vain hyvin pienen osan. Mielestäni tiedollisen oikeutuksen vaatiminen (ainakin ideaalisesti ja käytännössä silloin, kun se on mahdollista) on ainoa järkevä ratkaisu. Rajallisten kykyjemme takia todistamisen taakan täytyy myös aina olla positiivisen olemassaoloväitteen esittäjällä: emme voi tuhlata koko elämäämme tutkimalla kaikkia mahdollisia väitteitä, joten voimme vaatia väitteen esittäjältä ainakin alustavia (mutta päteviä) perusteluja väitteensä tueksi. Vasta kun väite on saanut vakuuttavan perustelun, tulee meidän vuoromme sitä koetella.

Mielestäni yleinen rationaalisuus vaatii siis teistiä esittämään perusteluja väitteensä tueksi, ennen kuin ateistin tarvitsee edes kiinnittää hänen väitteeseensä huomiota: ateismi on tällaisen rationaalisuuden käsitteen malliesimerkki ja eräänlainen "oletusarvo" tai "alkuarvo" - teismi voidaan hyväksyä vasta sen oikeuttavan (ja toistaiseksi kumoamattoman) argumentoinnin jälkeen.

Naturalisti pitää tieteitä parhaina tiedonsaannin menetelminä. Aprioristista filosofiaa ja muuta dogmatismia hän pitää pahimpina (tiedollisen) edistyksen esteinä. Tieteestä poiketen, niiden väitteitä ei voi testata tai muuten varmentaa, joten usko niiden totuuteen jää vakaumuksen varaan. Niihin liittyy usein myös vaatimus ehdottamasta uskosta, sellaisesta psykologisesta varmuudesta, johon ei järkipuhe tehoa. Tiede taas on fallibilistista: mitään tieteellistä teoriaa ei pidetä ehdottoman varmana - ne ovat korkeintaan toistaiseksi parhaita selityksiä. Tämän asenteen naturalisti myös omaksuu. Perusteeton varmuuden vaatimus estäisi saavuttamasta entistä paremmin perusteltua tietoa ja on siten filosofian luonteen vastainen. Werner Heisenberg näki fysiikan jatkona antiikin Kreikan "luonnonfilosofien" ajattelulle. Filosofia sai alkunsa, kun nämä ensimmäiset filosofit pyrkivät selittämään maailman järjellisin perustein, "turvautumatta myytteihin tai mystiikkaan" (Heisenberg 2000, s. 69; myös Thesleff & Sihvola 1994, s. 29-30). Naturalismin näkökulmasta filosofian olisi aina pitänyt pitäytyä näissä samoissa periaatteissa. Tavallaan filosofia siis naturalismissa palaa takaisin alkuunsa liittyessään tiiviisti tieteisiin.

Positivismista poiketen naturalisti ei usko jonkin yksittäisen tieteen ylivoimaisuuteen (vaikka jotkut tieteilijät itse saattavatkin näin uskoa) siinä määrin, että tämä tieteenala voisi tulla vakaumuksellisen uskon kohteeksi (Peuhu 1997; Ketonen 1981, s. 205-206). Itse asiassa naturalisti ei ole ollenkaan varma, onko totuuden saavuttaminen yleensäkään ihmisen puutteellisten kykyjen rajoissa:

Tieteiden ei voida olettaa olevan parhaita mahdollisia tiedonsaannin menetelmiä, koska ne ovat kuitenkin vain inhimillisiä keksintöjä ja käytäntöjä ja siis kyvyissään rajallisia. Kuitenkin ne ovat parhaita olemassa olevia tiedonsaannin menetelmiä ja lisäksi paranneltavia: jos joku keksii nykyistä paremman tavan saada tietoa jostakin (ja pystyy tämän osoittamaan), lisätään kyseinen menetelmä tieteiden menetelmien joukkoon. Tiede nojaa ihmisten yleiseen rationaalisuuteen ja kriittisyyteen parhaiden menetelmien valinnassa ja käytössä - tämä, ei mikään yksittäinen menetelmä, on Tieteen Metodi, jota ei luultavasti voi kovin paljon paremmin määritellä. Tiedettä voi siis pitää ("luonnollisen") "maalaisjärkemme" järjestelmällisenä soveltamisena. Jos aprioristisen filosofian kannattaja haluaa leikata meidät irti tieteestä, on hänen filosofiansa pätevyyden ja erinomaisuuden todistamisen taakka hänellä itsellään. Tätä todistusta odotellessamme olemme aivan oikeutettuja omaksumaan tieteellisen ontologian ja tietoteorian luonnollisena asenteenamme.

Voi tietysti olla, että naturalismi on väärässä. Mutta tätä voi epäillä saman argumentin perusteella, kuin niin sanottua "nuoren Maan kreationismiakin" (young Earth creationism; ks. Goode (2000), s. 100), joiden mukaan Maapallo on vain alle 10 000 vuotta vanha: Miksei yhtä hyvin vain 5 minuuttia, tai puoli tuntia, tai viikon? Todisteiden ja parhaiden teorioidemme valossa Maan ikä näyttää olevan jotakuinkin 4,5 miljardia vuotta, mutta jos niihin ei jonkin apriorisen periaatteen perusteella tarvitse uskoa, eikö mikä tahansa muu väite Maan iästä (vaikka "kaksi sekuntia") ole silloin yhtä uskottava kuin "vähän alle 10 000 vuotta"? Voi olla, että havaintomaailmamme on pelkkä illuusio, että parhaat teoriamme ovat väärässä - mutta mihin muuhunkaan voisimme luottaa?

Jos hyväksymme naturalistisen maailmankuvan, emme oleta mitään yliluonnollisia entiteettejä. Vaikka sellaisia olisikin, emme voisi niistä määritelmän mukaan edes periaatteessa mitään tietää. Ainoa asia, josta voimme jotain tietää, on se havainnoimamme maailma, jossa elämme. Jos yliluonnollinen olento päättäisi meille näyttäytyä, se ei enää olisi yliluonnollinen, tapahtuma olisi "ainoastaan" paranormaali. Tällaisia ilmiöitä voidaan tutkia (ja onkin huomattavan paljon tutkittu) tieteellisesti, mutta (vakuuttavaa) näyttöä aidosti nykyisen tieteellisen maailmankuvan vastaisesta ilmiöstä (kuten taianomaisista kyvyistä) tai olennosta (kuten jumalat tai sielut) ei toistaiseksi ole. Jos tällaista näyttöä olisi, tieteellinen maailmankuva tietysti omaksuisi ne.

Yllä mainitun perusteella ei liene yllättävää, että naturalistinen näkemys on ehkä tärkein ateismin motivaatio. Teismi (erityisesti perinteisten uskontojen muodossa) yksinkertaisesti ei kuulu tieteelliseen maailmankuvaan, vaan on paremminkin selvästi ristiriidassa sen kanssa.

Eräs ateismin motivaatio on itse asiassa kokonainen joukko syitä epäillä teismin - ja erityisesti valtauskontojen - totuudellisuutta. Eräs näistä on niin sanottu uskontojen "luonnonhistoria", joka nähdäkseni jakautuu kahteen osa-alueeseen: (1) uskontojen historiaan sosiaalisina instituutioina ja (2) yksilön henkilökohtaisten uskomusten historiaan. David Hume kirjoitti aiheesta teoksessaan The Natural History of Religion, jossa hän esitti, että uskontona tunnettu ilmiö voidaan ehkä selittää uskontoon sisältyvistä väitteistä riippumatta (Mackie (1982), s. 7; ks. myös kappale 2.1 yllä). Jos voidaan, on meillä syytä epäillä väitteiden totuutta ja etsiä oikeita syitä väitteiden esittämiseen. Epätosiksi niitä ei tällä tavalla voida tietenkään osoittaa. Ilkka Pyysiäisen Jumalan Selitys (1997, erityisesti s. 19-21 ja 39-104) kertoo tällaisen tutkimuksen tuloksista. Uskonnot ovat historiallisesti kehittyneitä, joten esimerkiksi väite, että Raamattu on Jumalan ilmoitus ja joka sanaltaan totta, tulee tutkimuksen valossa selvästi kyseenalaiseksi. Yksilöt pitävät usein omaa lapsuuden uskontoaan ainoana oikeana uskontona - ymmärtämättä, että juuri sellaista uskonnon tulkintaa ei ehkä edes ollut muutamia vuosikymmeniä aiemmin. Syyt henkilökohtaiseen uskoon ovat usein "selviämisstrategioita", eivätkä siis tiedollisia (ks. esim. Goode (2000), appendix, s.252-289). Tällaisissa tapauksissa uskonnon sisällöllä ei ole sen enempää merkitystä, kuin lume (placebo) hoidon väitetyillä vaikuttavilla tekijöillä, eikä siis ole myöskään syytä pitää sitä totena sen enempää, kuin käytettyä lumettakaan. [Alaviite 4: Saahan esimerkiksi lume-vaikutuksen (placebo effect) aikaan myös homeopatialla, astrologialla, aura "terapialla", tai millä tahansa hoidon kaltaisella, tutkimuksissa käytettyjen sokeri- tms. jauhepillereiden lisäksi.] Lisäksi, koska kognitiotieteilijöiden tutkimukset uskonnollisten tai muuten paranormaalien uskomusten muodostamiseen ja uskonnollisiin kokemuksiin liittyvistä aivotoiminnoista voivat antaa varsin maallisia selityksiä uskonnolle, antavat ne lisää aihetta epäillä ainakin uskonnollisten väitteiden totuudellisuutta, sekä mahdollisesti jopa teismiä itseään (esim. Holmes (2001) ja Tiede 6/2002).

Toinen uskontojen "luonnonhistoriaan" liittyvä epäilyttävä piirre on uskonnon ja tieteen suhteen historia. Kuten Pyysiäinen mainitsee, "mitä suurempi on tunnettu alue, sitä kauempaa on luojan tultava" (Pyysiäinen (1997), s.219). Tieteen edistyessä ja maailmankuvan avartuessa jumalat on täytynyt työntää yhä kauemmas - mutta samalla monet uskontojen väitteet ovat tulleet kumotuiksi. Miksi nykyiset väitteet olisivat sen parempia? Ja on huomattava, että nykyiset väitteet ovat verrattain uusia - mistä on peräisin tämä uusi "tieto" jumalasta? Itsemurhakulttien johtajia lukuun ottamatta harva väittää saaneensa uusia ilmoituksia suoraan jumalalta.

Kolmaskin syy liittyy uskontojen historiaan, mutta etäisemmin: se kiinnittää huomiota siihen tosiseikkaan, että uskontoja on ja on aina ollut monia. Koska useat niiden esittämistä väitteistä ovat ristiriitaisia, vain joku tai jotkut niistä voivat olla tosia. Tai sitten mikään niistä ei ole: jos yksikin uskonto voidaan selittää muuten, kuin jumalalliseen ilmoitukseen vetoamalla, voidaan ehkä muutkin. Ainakaan ei ole syytä pitää mitään niistä erityisesti muita todennäköisempänä.

Neljäs syy liittyy uskonnollisiin instituutioihin ja järjestöihin: uskontoa on historiallisesti käytetty vallan välineenä ja uskonnon levittäminen on edistänyt tätä valtaa. Uskonto on voinut tietysti olla myös vastavoima dominoivalle valtarakenteelle, mutta silloinkin on kyse vallasta. Valtataisteluissa ei totuudelle välttämättä ole annettu sille kuuluvaa merkitystä ja arvoa.

Viides syy epäilylle onkin tieto varsinaisista uskontoon liittyvistä huijauksista, joista kuuluisin lienee Torinon Käärinliina. Jos uskontojen väitteet olisivat totta, olisi tuskin tarvetta tällaisiin huijauksiin. Esimerkiksi useat "parantajapapit" ovat jääneet kiinni törkeästä huijaamisesta, eikä uskolla parantamiselle muutenkaan ole tieteellistä näyttöä - päinvastoin (ks. esim. Randi (1987) ja Miettinen (1989)).

Viimeiset kaksi syytä ovat filosofisimmat: induktiivinen päättely jumalan olemattomuuteen ja argumentit jumalan olemassaoloa vastaan. Näistä ensimmäinen perustuu siihen, että monista yrityksistä ja tuhansista yrityksiin käytetyistä vuosista huolimatta yritykset todistaa jumalan (yleensä kristinuskon jumalan) olemassaolo ovat epäonnistuneet. Jopa teismin tiedollinen oikeutus on vähintäänkin kyseenalainen. (Jumalan olemassaolon todistamisen yritykset ja niiden kumoamiset löytyvät esimerkiksi teoksista Martin (1990), Mackie (1982) ja Smith (1989).) On kuitenkin esitetty monia argumentteja myös jumalan olemassaoloa vastaan (etenkin Martin (1990) ja (2001)). Näihin kuuluvat ainakin argumentti pahuudesta (Jos jumala on hyvä, miksi on pahuutta? Näitä teodikeoita on itse asiassa useita), argumentit jumala-käsitteen inkoherenttisuudesta ja ristiriitaisuudesta (ensimmäisen mukaan käsite ei ole mielekäs, toisen mukaan se on ristiriitainen ja siksi mahdoton), argumentti uskonnottomuudesta (Miten on mahdollista, että tieto oikeasta jumalasta olisi vain jollakin ihmisryhmällä?) ja moraaliargumentti (Rikkooko Jumala omia moraalikäskyjään?). Kaikki niistä eivät koske kaikkia - tai edes samoja - teismin muotoja, ja ne voivat olla riittämättömiä kumoamaan teismin joitakin muotoja, mutta ainakin niiden kumoaminen on hankalaa. Ne motivoivat monia ateisteja pitämään teismiä yleisesti epäuskottavana ja joitakin sen muotoja jopa vääräksi todistettuna.

Eräs yleisimpiä ateismia vastaan nostettuja syytteitä on se väitteiden ryväs, jonka mukaan ateismi johtaa moraalittomuuteen tai vähintään moraaliseen anarkiaan (jossa mitään - ainakaan perusteltua - moraalia ei ole), elämän mielettömyyteen tai merkityksettömyyteen, ja niin edelleen (Martin (1990), s. 4-24). Samaan hengenvetoon näiden syytösten kanssa yleensä esitetään tietysti väite, että teismi "pelastaa" meidät näiltä ongelmilta. Lisäksi teismiä perustellaan sen muutenkin myönteisellä vaikutuksella yhteiskuntaan ja yksilöiden elämään. Millään näistä asioista ei kuitenkaan ole mitään tekemistä teismin sisältämien väitteiden totuuden kanssa. Jumalan tai jumalten olemassaolo ei todellakaan riipu teistisestä uskosta (luulen kaikkien hyväksyvän tämän oletuksen). Niinpä tällaisilla huomautuksilla ei pitäisi olla mitään merkitystä teistisen uskon oikeutuksen kanssa.

Haluan kuitenkin huomauttaa, ettei teistien väite uskonsa erinomaisista seurauksista ole todellakaan jäänyt vaille kritiikkiä. Esimerkiksi Bertrand Russell hyökkää Katolisen Kirkon äärimmäisen tuhoisaa seksuaalipolitiikkaa ja muita kyseisen uskonnon haitallisia vaikutuksia vastaan kirjassaan Why I am Not a Christian (Russell (1987), s. 21-42 ja s. 154-163). Myös Smith omistaa kokonaisen luvun "kristinuskon synneille" (Smith (1989), s. 297-326). Eläintieteilijä ja tunnettu ateisti Richard Dawkins pitää uskontoja ihmiskunnalle haitallisina mielen viruksina, joilla voidaan manipuloida ihmiset sotimaan toisiaan vastaan tai tekemään terroritekoja siviilejä kohtaan. Hän jopa vertaa kiihkouskovaista konekaapparia itseohjautuvan ohjuksen ohjausjärjestelmään (Dawkins (2001)).

Tilanpuutteen takia en kuitenkaan luettele tarkemmin uskontojen väitettyjä haittapuolia. Huomautan vain, että teistien tekopyhät väitteet oman uskonsa erinomaisuudesta ovat todennäköisimmin uskonnon historiaa ja nykyhetken sosiaalisia vaikutuksia tunteville vain lisämotivaatio teismin hylkäämiselle. Esimerkiksi tieteilijöille teismi voi hyvinkin olla vain voimakas taikausko, joka on aina pyrkinyt estämään vapaata tieteen harjoittamista ja itsenäistä ajattelua yleensäkin. Muille uskonsodat, sekä noitien ja kerettiläisten teurastaminen pitkin historiaa voivat olla samankaltaisia teismiä kohtaan vihaa nostattavia tosiasioita. Nämä eivät tietenkään ole tiedollisia perusteita, mutta ateismia ne voivat silti motivoida.

Olen esitellyt ateismin määrittelyn, siten kuin ateistit sen itse käsittävät, sekä sen tärkeimpiä motivaatioita. Kaikki tähän mennessä mainitut, teismiä ja erityisesti tiettyjä sen muotoja koskevat epäilyn aiheet, sekä ateismin motivaatiot yleensäkin, muodostavat yhdessä vahvan perustan ateismille. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut todistaa ateismia todeksi, vaan osoittaa uskonnonfilosofian luontevan lähtökohdan: todistamisen taakka uskonnollisissa kysymyksissä on teistillä, sillä hän on se, joka esittää positiivisen olemassaoloväitteen.

Ateismi (negatiivisessa muodossaan) sopii myös rationaalisen uskomusten muodostamisen mallitapaukseksi: Se ilmaisee perustilan, eräänlaisen "tabula rasan" - tyhjän taulun, johon myöhemmällä keskustelulla voidaan "kirjoittaa", uskomuksia ja käsityksiä lisäillen ja parannellen. Tämä on juuri se asenne, joka meidän - ollaksemme rationaalisia uskomusten muodostajia - tulisi jokaisen väitteen suhteen aluksi omaksua.

Toistaiseksi teismi, kuten kaikki muutkin supernaturalismin ja paranormalismin muodot, on tieteellisen maailmankuvan vastainen ja vailla oikeutusta. Tämä on lähtöruutu, alkutilanne. Seuraavaksi on teistin puheenvuoro - hänen on esitettävä uskomuksilleen perustelut, jotta niitä tarkasteleva keskustelu voi todella alkaa.