Esittelen seuraavassa Daniel C. Dennettin tietoisuuden teoriaa, kuten hän sen vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassaan Consciousness Explained (käännös: Dennett 1999) esittää, sekä etenkin hänen "kartesiolaiseksi teatteriksi" kutsumaansa ja huonona pitämäänsä ajattelutottumusta, sekä hänen esittämiään perusteita sen hylkäämiseksi. Dennett on aikamme merkittävimpiä mielenfilosofeja. Lisäksi hänen teoriansa on sopusoinnussa nykyisen aivotutkimuksen ja muunkin kognitiotieteen tulosten kanssa, joihin hänen teoriansa vahvasti nojaakin. Tätä teoriaa esitellessäni käytän esimerkkinä hänen kritiikkinsä kohteesta John Searlen käyttämää "kiinalainen huone" -argumenttia. Kaikki filosofit eivät tietenkään Dennettin teoriaa ole valmiita hyväksymään, joten Searlen avuksi kutsun David Chalmersin (ja muidenkin) tietoisuuden tiettyyn piirteeseen, kvalioihin, perustuvan näkökulman, joka yrittää osoittaa puutteita Dennettin teoriassa. Molemmilla esiin nostamillani rintamilla Dennett puolustautuu paitsi filosofisin, myös tieteellisin perustein, joten tulen esittelemään myös kognitiotieteen konnektionismina tunnettua suuntausta, joka Dennettin teoriassakin ilmenee. Jottei kirjoitelmani kasvaisi liian laajaksi, rajoitan esitykseni pieneen osaan Dennettin käyttämästä todistusaineistosta ja argumentoinnista. Keskityn selittämään hänen keskeisimmän teesinsä, jota voi pitää myös arki- ja ammattilaisajatteluumme kohdistuvana kriittisenä terapiana.

René Descartes oli dualisti ja hän uskoi ihmismielen olevan ruumiista irtonainen ja riippumaton entiteetti, jonka ainut tarkoitus ja kyky on ajattelu. Ruumiin kanssa tämä henkiainetta oleva sielu on Descartesin mukaan yhteydessä käpyrauhasen kautta. Tästä kommunikaatiokeskuksesta havaintomme siirtyvät sielulle, samalla kun vastaavasti ohjauskäskyt kulkevat vastakkaiseen suuntaan ruumiille. Käpyrauhasessa (tai jossain sen "tuolla puolen") sijaitsee siten tavallaan tietoisuuden teatteri, jossa ruumiimme tuntemukset ja havainnot esitetään sielulle. Tällaiseen henkiaineeseen ei juuri kukaan tutkija enää usko, vaan

Daniel C. Dennettin mukaan teoreetikot silti edelleen - osin huomaamattaan - nojaavat siihen perusoletukseen, että tarvitsemme jonkinlaisen keskusareenan, tietoisuuden teatterin, jolle mm. havainnot täytyy viedä, jotta tulisimme niistä tietoisiksi. Meistä tuntuu tietysti luonnolliselta ajatella, että ulkomaailmasta saamiemme ärsykkeiden täytyy jotenkin muodostaa päämme tai mielemme sisään jonkinlainen kuva havainnoimastamme maailmasta. Olettakaamme, että näin onkin. Jos kerran meillä on tällainen mielensisäinen kuva, täytynee meillä olla myös jonkinlainen mielen silmä, joka tätä kuvaa voi katsella, jota varten kuva ylipäätään alun perin tehdään. Mutta miten tämä mielen silmä sitten voisi ymmärtää näkemänsä kuvan? Eikö senkin pitäisi muodostaa jonkinlainen sisäinen kuva näkemästään? Tästä syntyvälle jatkumolle ei näy loppua, ellemme keksi sellaista havaitsijaa, joka ei enää luo uutta kuvaa. Mutta miksemme sitten sijoittaisi tätä havaitsijaa jo ensimmäiseksi ja näin katkaisisi tämän uhkaavan regression heti alkuunsa? Ei ole syytä olettaa, että mitään mielen sisäistä kuvaa missään vaiheessa luodaan (Dennett 1999, s. 67).

Tähän asti tutkijat ovat kuitenkin olleet kartesiolaisen ajattelun kahlitsemia. Koska he ovat materialisteja, ei mystinen henkiaine enää ole kelvannut, vaan on täytynyt kääntyä aineellisen ruumiin puoleen. Sen jälkeen, kun Descartes ehdotti käpyrauhasta mielen ja ruumiin välisen kommunikaation välittäjäksi, on aivoista tällaista keskusta - käytännössä sielun korvaajaa - turhaan etsitty. "Kutsuttakoon tätä ajatusta keskitetystä sijainnista aivoissa kartesiolaiseksi materialismiksi […]" (Dennett 1999, s. 127). Mikään aivojen osa ei näytä tehtävään sopivalta, ja Dennettin mielestä koko yritys onkin perustunut vääriin oletuksiin. Tämän tosin on vasta nykyaikainen aivotutkimus osoittanut:

Dennett käyttää nimitystä "kartesiolainen teatteri" (Dennett 1999, s. 121) kaikista sellaisesta oletetuista tietoisuuden keskuksista, joissa kaikki kokemus ja päätöksenteko tapahtuu ja jossa aistiemme välittämä informaatio esitetään. Mutta kenen vuoksi tämä esitys tapahtuu? "Kartesiolaisen yleisön. Mutta koska sellaista teatteria ei ole, ei ole myöskään sellaista yleisöä" (Dennett 1999, s. 149). Siis sen lisäksi, ettei ole olemassa ruumiista riippumatonta ajattelevaa sielua, ei ole myöskään sen materiaalista vastinetta, jossa ajattelumme ja kokemuksemme keskus sijaitsisi. Ajattelumme ja koko minuutemme on Dennettin mukaan jotain aivan muuta kuin olemme luulleet. Jotta hänen näkemyksensä ja tietoisuuden teatteria vastaan kohdistamaansa kritiikkiä voisi helpommin ymmärtää, esittelen seuraavassa John Searlen "kiinalainen huone" -argumentin, jota voi pitää hyvänäkin esimerkkinä kartesiolaisesta ajattelusta.

Searle esitteli kuuluisan "kiinalainen huone" -argumenttinsa (Searle 1984) pyrkimyksenään todistaa, ettei tekoälyä voida rakentaa. Hänen mielestään tietokone ei voi koskaan olla älykäs, sillä se ei voi ymmärtää mitään. Kyseessä on ajatuskoe, jossa kiinaa ymmärtämätön koehenkilö, joksi tällä kertaa valitsemme Searlen itsensä, suljetaan kiinalaiseen huoneeseen, jossa on hänen lisäkseen vain koreittain kiinalaisia symboleja ja ohjekirja, joka kertoo, kuinka näitä käytetään. Searlen tehtävä on ottaa seinässä olevasta luukusta vastaan kiinankielisiä viestejä ja vastata niihin ohjekirjan avulla. Ajatuskokeen oletuksena on, että huoneen ulkopuolinen kiinalainen henkilö luulee tällä tavoin keskustelevansa toisen kiinalaisen kanssa, eli kiinalainen huone läpäisee Turingin testin. Kuitenkaan koehenkilö itse ei ymmärrä käydystä "keskustelusta" mitään, eikä huoneessa ole ketään muutakaan sitä ymmärtävää. Tästä voi Searlen mukaan päätellä, että mikään vastaava tietokone, joka vain käsittelee symboleja, ei ymmärrä mitään tekemisistään, oli se sitten miten hyvä "keskustelija" tahansa (Searle 1984, s. 32-33). Argumentin tarkoitus on samalla näyttää, etteivät aivot voi toimia kuten tietokone - muutenhan emme mekään voisi ymmärtää mitään. Mutta kuten Dennett huomauttaa, tämä argumentti perustuu kuvittelun harhauttamiseen (Dennett 1999, s.485).

Miten Turingin testin läpäisevä oikea tekoäly sitten toimisi? Sen täytyisi olla keinotekoinen mieli, eli sen täytyisi toimia samalla tavalla kuin ihmismielenkin - jos Dennettin teoria on tosi. Searlen ajattelu näyttää perustuvan siihen oletukseen, että aivoissa täytyy olla jokin "keskustarkoittaja", joku joka ymmärtää, siis kartesiolaisen teatterin yleisö. Hän vastustaa ajatusta, että mikään koneen (tai aivojen) osa voisi tätä yleisön virkaa hoitaa, mutta silti vaatii, että jonkun tätä virkaa kuitenkin täytyy hoitaa. Tiedettä popularisoiva fyysikko Kari Enqvist valottaa ongelmaa Dennettin perspektiivistä:

Itseasiassahan huoneeseen lukittu koehenkilö toimii pelkästään eräänlaisena suorittimena, joka vain suorittaa ohjekirjan antamia käskyjä. Tietokonemetaforaa käyttäen voisi sanoa, että hän on pelkkä suoritin (prosessori), joka metaforassa vastaa vain fyysistä toteutusta (kuten aivotkin pelkkänä orgaanisena koneena ajateltuna), kun taas etsitty tietoisuus tietenkin on tämä käskyjä antava ohjelmisto, siis se sisältö tai sääntökokoelma, joka tämän suorittimen toimintaa ohjaa. Ja kuten William Bechtel (1988, s. 69) kirjoittaa: "The rules might just encode what is required to understand Chinese!" Fyysinen kone (tai aivot) ja niiden tietoisuus ovat kaksi selvästi erillistä kuvauksen tasoa. Niinpä Searle onnistuu korkeintaan osoittamaan, että alemman (fyysisen) kuvauksen taso ei vastaa sitä, minkä tunnemme tietoisuutena - "tietoisuus" kuuluu vasta ylemmälle kuvauksen tasolle. Tietoisuushan ilmenee vasta keskustellessamme (oletettavasti) tietoisten ihmisten (mutta mahdollisten "zombien" (Dennett 1999, s.90)) kanssa. (Dennettin esittelemä heterofenomenologian menetelmä (Dennett 1999, s. 83-118, erityisesti s. 89-95) perustuu haastattelulla saataviin tietoihin ihmisten kokemuksista.) Tästä ei tietenkään seuraa, että tietoisuutemme ei perustuisi fyysisen tason toimintaan, tai oikeammin: ettei se olisi pohjimmiltaan fyysistä, meille itsellemme ja keskustelukumppaneillemme tietoisena ajatteluna ilmenevää toimintaa. Näiden kuvauksen eri tasojen sekoittamista Gilbert Ryle kutsui kategoriavirheeksi (The Cambridge Dictionary of Philosophy 1999, s. 123; Dennett 1999, s.63; Bechtel 1988, s. 89-90).

Dennett ehdottaakin, ettei mitään Searlen vaatiman ymmärtäjän tapaista olekaan ja että tietoisuus ei olekaan kiinteä ja jatkuva, kuten olemme tottuneet ajattelemaan. Sen sijaan tietoisuus perustuu aivojemme eri toimintojen yhteisvaikutukseen - ei kuitenkaan niin, että ne synnyttäisivät jonkinlaisen tietoisuuden kokonaisuuden, vaan niin, että jokainen toiminto tekee vain osansa, tietoisen kokemuksen jonkin piirteen. Missään ei ole kartesiolaista teatteria, jossa nämä kaikki tuotaisiin yhteen sisäisen silmän tai teatteriyleisön katseltavaksi. Tällä tavalla toimivien aivojen (tai yhtä hyvin koneen) kaikki osat sisältävät hieman (mutta vain hieman) "tietoisuutta", ja yhdessä ne luovat ikään kuin tarinan yhdestä yhtenäisestä tietoisuudesta. Minuutemme yhtenäisyys syntyy siis vasta tarinassa, jota itsellemme kerromme:

"Minä" on siis vain eräänlainen "kerronnallisen painovoiman keskipiste". Se syntyy, kun aivojemme eri prosessien luomat pienet "juonen kehitelmät" siirtyvät useiden niitä edelleen kehittelevien prosessien läpi ja viimein "tulostuvat" puheena (ääneen tai hiljaa itselleen puhumisena), tai muuna ilmaisuna. Näitä "kerronnallisia nauhoja" aivojen eri osat kehittelevät kuitenkin useita yhtä aikaa kuin rinnakkaisprosessoiva tietokone, ei vain yhtä kerrallaan, kuten peräkkäisprosessointia käyttävä tavallinen henkilökohtainen tietokone. Tuotetusta "tarinasta" syntyy monia eri vedoksia (aivan kuin kirjailijaltakin), jotka saattavat korvata toisiaan ilmaistuksi tulemisensa jälkeenkin. Tästä syystä Dennett käyttääkin tietoisuuden teoriastaan nimeä "monivedosmalli":

Aivoissa on alueita, jotka ovat "erikoistuneet" johonkin tiettyyn toimintaan, kuten aisti-impulssien vastaanottoon. Kun ne aktivoituvat, niistä voi alkaa aktivaation leviäminen, joka leviää läpi aivokuoren. Tässä aktivaatiossa syntyy "kerronnallisia ketjuja" ja niiden korjailua. Näkemys perustuu konnektionismiin. Konnektionismin "verkko" on rinnakkaisprosessoiva (PDP, parallel distributed processing) tietokone, jossa suorittimia on tavallisen henkilökohtaisen tietokoneen yhden kappaleen sijasta johdinverkossa useita rinnakkain ja peräkkäin, hieman samoin kuin solmut kalastusverkossa. Rakenne on keksitty matkimalla aivosolujen yhteyksiä, synapseja (Dennett 1999, s. 302; myös Kosko 1996, s. 240-242). Pentti Määttänen selittää konnektionismia näin:

Verkkoa "opetetaan" tunnistamaan syötteet muuttamalla yhteyspainojen kombinaatioita, kunnes se tuottaa oikeasta syötteestä oikeanlaisen vasteen. Sama kombinaatio voi eri syötteillä tuottaa monia erilaisia vasteita, eikä verkon kykyä assosioida syötteet ja vasteet voi mistään havaita, muulloin kun verkon ollessa asianomaisessa tilassa (Määttänen 1998, s. 116-117). Näin siis aivoissa syötteenä voi toimia vaikka näköhavainto ja vasteena silmän liikuttaminen. Koska aivosolut (ja hermosolut yleensäkin, aivan kuten myös konnektionistisen verkon solmut) "laukeavat" (lähettävät alkutilaa) normaalistikin ilman "syötettä" satunnaisin aikavälein, saattaisi se käsittääkseni joskus saada aikaan laajempiakin aktivaatioita - ja siis harhailevia ajatuksen poikasia. Erityisesti ne innostuvat ilmeisesti silloin, jos ne eivät saakaan informaatiota, vaikka ovat tottuneet sitä saamaan (esimerkiksi näköalueen aivosolut silmien ollessa kiinni, vaikkapa meditaatioyrityksen aikana). Tähän ainakin viittaavat hallusinaatiokokemukset. Ne nimittäin näyttävät johtuvan pitkälti siitä, että aivojen "informaation nälkä" ei tule tyydytetyksi (Dennett 1999, s. 27-28).

Aivojamme ja mieliämme ei tietenkään ole joku kognitiotieteilijä säätänyt, kuten konnektionistista verkkoa, vaan ne ovat muovautuneet biologisen evoluution, oman oppimisen, sekä kulttuurievoluution myötä. Itseorganisoituvat verkot ovat uusi konnektionismin suuntaus, jossa ympäristön vaikutuksen avulla muovautuvia verkkoja ei tarvitse säätää "sisältä käsin", kuten yllä käytetyssä mallissa, vaan ne säätävät itsensä "kokemustensa" perusteella (Määttänen 1998, s. 118-120; myös Kosko 1996, s. 240-242).

Toimivat aivot sitten minkä fyysisen ratkaisun mukaisesti tahansa, Dennettin mielestä niiden funktio on silti sama: ne mahdollistavat virtuaalikoneet, eli fyysistä toteutusta (abstraktissa mielessä) ylemmällä tasolla toimivat "loogiset" (tai funktionaaliset) koneistot, aivan kuten tavallisen tietokoneen samana pysyvä "hardware" (prosessori, kovalevy, yms.) mahdollistaa siinä toimivat virtuaalikoneet (kuten tietokoneohjelmat), jotka toteuttavat mitä erilaisempia asioita saman, muuttumattomana pysyvän rakenteen "päällä" (laitteistoa ei tarvitse vaihtaa, riittää että vaihtaa ohjelmaa) (Dennett 1999, s. 237-239).

Meemi (meme) on ilmeisesti ensimmäisenä eläintieteilijä Richard Dawkinsin (kirjassa The Selfish Gene, 1976) käyttöönottama termi, jota etenkin Susan Blackmore (The Meme Machine, 1999) kannattaa. Meemi on oikeastaan materialistinen tapa välttää puhumista ideoista ja mielestä. 'Meemi' on abstraktiona ainakin lähes täysin samanlainen kuin 'idea', jos jälkimmäiseen ei liitetä platonistisia tai muita "metafyysisiä" konnotaatioita. Se siis tarkoittaa mitä tahansa sanaa, sävelmää, sanontaa, käsitettä tai vastaavaa mielen sisältöä, joka leviää varsin paljon kuten geenit. Ne lisääntyvät kommunikaatioissamme (mukaan lukien passiivisen TV:n katsomisen) ja "elävät" aivoissamme, painettuna kirjoituksena ja kuvina, digitaalisina viesteinä, tai millä tahansa muulla kuviteltavissa olevalla tavalla, jolla informaatio voi säilyä. Kun vaikkapa kuulemme jonkun viheltelevän tarttuvaa kappaletta, kopioituu tämä sävel aivoihimme niiden käyttämällä tallennusmenetelmällä (ilmeisesti tiettyinä yhteyksien syntymisinä tai vahvistumisina). Synnytämme uusia meemejä aivoissamme kun meemi mutatoituu, kopioituu alunperinkin väärin, yhdistyy toisten meemien kanssa tai vaikkapa tuhoutuu eli unohtuu osittain, mutta meemi tuhoutuu vasta kun sen viimeinenkin kantaja kuolee tai unohtaa sen. Syvimmillään meemiä voi siis kuvata materialistisin termein (aivosolujen yhteyksinä tai niiden painotuksina ja niin edelleen), vaikka se muuten ilmeisesti vastaakin niitä hankalan moniulotteisia termejä, joita olemme tottuneet käyttämään, kuten vaikkapa "ajatus" ja "idea". Meemien leviäminen sai (Dennettin mukaan) aikaan tietoisuuden synnyn, kun ne muodostivat "kolmannessa evoluutioprosessissa" aivoihimme virtuaalikoneen, jota nyt kutsumme tietoisuudeksi (Dennett 1999, s. 226-236).

"Minuus" ei Dennettille ole, kuten yllä huomasimme, sellainen kokonaisuus, joksi itsemme (yleensä) koemme. Minuudella, kuten tietoisuudellakin on biologinen perusta: sen perustavin muoto on erottelu itsen ja ulkomaailman välillä; ilman tätä erottelua organismi saattaisi syödä huomaamattaan itsensä. Kuitenkaan pelkkä biologia ei selitä ihmisen minuutta, sillä me elämme symbioosissa miljoonien bakteerien ja pieneliöiden kanssa. Lisäksi käytämme vaatteita, kuten etanat kuoriaan. Voimme tavallaan pitää esinettä (kuten miekkaa tai jopa autoa) osana itseämme. Minuus syntyy vasta kerronnallisena painopisteenä, jonka organismi luo itselleen helpottaakseen selviämistään (Dennett 1999, s.460-466). Rannikkovartioston tutkaa käyttävä veneilijä navigoi ja tunnistaa veneensä näytöltään vertaamalla tutkapisteen liikkeitä veneellään tekemiinsä liikkeisiin (joita tekemällä hän erottautuu muista tutkapisteistä). Analogiaa käyttäen Dennett kirjoittaa:

Eräät filosofit vastustavat Dennettin näkemystä hajautetusta tai hajanaisesta tietoisuudesta ja puolustavat tietoisuuden yhtenäisyyttä. Esimerkiksi Tim Bayne ja David Chalmers (200x) nojaavat arkikokemukseemme tietoisuuden yhtenäisyydestä ja pitävät tätä yhtenäisyyttä lähtökohtanaan. He eivät näytä ymmärtävän, ettei ole mitään syytä olettaa, että meillä olisi jotenkin etuoikeutettu pääsy mielemme perusteisiin, tai että olisi edes periaatteessa mahdollista tietää, kuinka mielemme tai tietoisuutemme pohjimmiltaan toimii. He kirjoittavat artikkelissaan mm. seuraavaa:

Tämä on taas esimerkki mielikuvituksen harhaan johtamisesta. Tietenkään emme voi kuvitella yhtä subjektia, jonka fenomenaaliset tilat eivät yhdistyisi. Mutta tämä ongelma syntyy vain siitä, että joudumme aloittamaan yhden subjektin oletuksesta. Dennettin näkemyksessä ei ole tätä vikaa, eikä siinä Baynen ja Chalmersin toivomaa subjektia tarvitakaan. Heille tämä subjekti nimittäin on jo oletuksessa yhtenäinen tietoisuus. Niinpä heidän yrityksensä osoittaa tietoisuuden yhtenäisyys näillä premisseillä (eli: meillä on fenomenaalisia tiloja ja me olemme subjekteja heidän tarkoittamassaan merkityksessä) on kehäpäättely.

Entäpä heidän ensimmäinen premissinsä, jonka mukaan meillä on fenomenaalisia tiloja. Jos niitä on, heidän mielestään täytyy olla ne kokeva subjekti. Fenomenaalisista tiloista puhuminen on oikeastaan vain uusi tapa puhua kvalioista. Kvalioilla tarkoitetaan kokemuksen laadullisia ominaisuuksia (Dennett 1999, s. 411). Eräät filosofit (kuten Chalmers) väittävät, että tietoisuuden erityispiirre on juuri kvalioissa. Chalmers (esimerkiksi Bayne & Chalmers 200x) väittää, että jotkut meistä voisivat olla eräänlaisia zombeja, muuten tavallisia ihmisiä, mutta vailla kvalioita. Nämä ihmiset eivät hänen mukaansa olisi tietoisia.

Dennett kieltää koko ajatuksen kvalioista, niitä ei hänen mukaansa ole olemassa. Niinpä meitä kaikkia voi sanoa zombeiksi. Esimerkiksi havaitessamme värillisiä esineitä, emme muodosta niistä esityksiä kartesiolaisessa teatterissa, vaan aivomme rekisteröivät niiden ominaisuuksia ja muodostavat niihin liittyviä kerronnallisia ketjuja, kuten yllä on jo tullut mainituksi.

Värit ovat aivojemme tapa rekisteröidä havainnon kohteen tiettyjä ominaisuuksia. Värit (ja tietysti myös hajut ja muut sellaiset) eivät siis ole aivojemme luomia erityisen subjektiivisia luomuksia. Riittää, että silmäsolumme lähettävät aivoihin tietyt signaalit, jotka käynnistävät tietyt reaktiot - tämän koemme värien näkemisenä. Ei tarvita mitään "sepitettä" (kuten Dennett sitä kutsuu), eli ajattelun ainetta, johon mielemme ikään kuin maalaisi havaintojaan. Meidän ei tarvitse erikseen esittää havaintojamme (kenelle ne esittäisimme?), vaan fysikaalinen havaintomme (aivojen aktivaatiot) jo itsessään on myös tietoinen havaintomme ja kokemuksemme. Kvalofiilit (Dennettin nimitys kvalioiden kannattajille) väittävät, että kvaliat ovat "lisäpiirre" kokemuksellemme. Esimerkiksi jokin erityinen nautinnollisuus vaaleanpunaisuuden kokemuksessa. Mutta se mikä tekee tästä kokemuksesta niin nautinnollisen, on yksinkertaisesti se kokonaisuus, joka muodostuu kaikista kvalofiilin synnynnäisistä ja opituista mielleyhtymistä ja reaktiotaipumuksista, jotka käynnistyvät hänen havainnostaan (Dennett 1999, s. 411-433).

Koska ei ole kvalioita, ei tarvita myöskään subjektia, joka ne kokisi. Todellisuudessa on erillisiä "kokemuksia" (reaktioita jne.), jotka yhdistyvät vasta kerronnassa. Emme ole oikeutettuja olettamaan tietoisuuden yhtenäisyyttä omien (sen yhtenäisyyttä koskevien) tuntemustemme perusteella.

Olen esitellyt Dennettin tietoisuusteorian keskeisimmän sisällön, sekä osan tätä teoriaa vastaan esitetystä kritiikistä. Kritiikki ei näytä purevan erityisen hyvin, etenkään "kiinalaisen huoneen" osalta. Myös kvaliat näyttävät nyt lähinnä filosofien aiheuttamalta kielen sotkulta, josta Dennett hankkiutuu eroon hylkäämällä koko turhan käsitteen. Hänen teoriansa selittää kohteekseen valitsemansa ilmiöt vetoamatta mysteereihin tai ihmisen kykenemättömyyteen tiettyjen asioiden käsittämisessä. Eikä se ole myöskään näennäisselitys, joka vetoaisi kehämäisesti selittämisen kohteena oleviin ilmiöihin. Näihin sudenkuoppiin tieteelliset asiantuntijatkin liian helposti putoavat. Dennett sen sijaan antaa uskottavan tietoisuuden selityksen, joka saattaa osoittautua maallikoillekin yllättävän merkittäväksi, sen vaikuttaessa maailman- ja etenkin ihmiskuvaamme.

Koska Dennettin teoria kuuluu pitkälti empiirisen tutkimuksen piiriin, kuuluu myös sen sisältö suurelta osin tieteen alueelle. Niinpä sitä voidaan empiirisin kokein testata ja siten sen uskottavuutta vahvistaa tai heikentää. Kehitys aivotutkimuksessa ja kognitiotieteissä onkin viime vuosina ollut huomattavaa, joten voimme toivoa edistystä myös tältä osin. Teoriaa ei, sikäli kuin tiedän, ole vielä osoitettu sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään, joten filosofinen kritiikki saattaa edelleen osoittautua hyödylliseksi sitä arvioitaessa. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että kun jokin teoria, selittämällä tietoisuudeksi yhteisesti kutsutut ilmiöt vielä paremmin, korvaa Dennettin esittämän, ei se suuresti hänen teoriastaan enää kuitenkaan poikkea. Ja jos poikkeaisikin, on ainakin Dennettin huomautukset tutkijoiden implisiittisestä tai piilotetusta kartesiolaisuudesta todennäköisesti siinäkin otettu huomioon.