Jouni Vilkka

"Vesi ja yhteiskunta"
Kirjoitelma
Historiatieteen laitos
Tampereen Yliopisto
Kevätlukukausi 2003
2003-01-29

Takaisin filosofia-sivulleni.

This page is part of the official homepage of  mr. J. Vilkka.

The full URL to this page is

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Kaivonkatsojat.htm

1. Johdanto

2. Taikavarvun ja maasäteilyn historiaa

3. Ilmiön selitysmalleja

4. Ilmiön tieteellistä tutkimusta nykyään

5. Taikavarvun tulevaisuudesta

* Kirjallisuus

Kirjoitelman aiheena on eräs perinteinen magian muoto, jota yhä käytetään ainakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Käytän siitä nimitystä 'kaivonkatsonta' (dowsing), koska suomenkielessä ei ilmeisesti ole sille parempaakaan vastinetta (en käytä yleistä termiä "varpumies" sen sukupuolisidonnaisuuden takia). Vastaavasti käytän sanaa 'kaivonkatsoja' (dowser) tätä magiaa käyttävästä henkilöstä. Käytän molempia sanoja

termeinä, riippumatta magian varsinaisesta käyttötarkoituksesta - ilmiö tunnetaan sen ulkoisten merkkien, kuten taikavarvun käytöstä ja yleensä liitetään veden etsintään. Samoin käytän termiä 'taikavarpu', riippumatta käytetyn välineen muodosta tai materiaalista. Kaivonkatsontaa ei välttämättä pidetä magian harjoituksena, mutta on selvää, että se on ainakin 'paranormalismia' siinä merkityksessä kuin Erich Goode termiä käyttää: se sisältää ei-tieteellisen väitteen ilmiöstä, jonka todellisuuteen sen harjoittajat uskovat (Goode 2000, s. 19-20). Kuitenkin katsaus kaivonkatsonnan historiaan osoittaa sen yhteyden magian harjoitukseen, samoin kuin siihen nykyään liitetyt väitteet osoittavat sen epätieteeksi. Kirjoitelmani perustuu pääasiassa oululaisten tutkijoiden Maasäteilyraporttiin (Kari-Koskinen &al.), joka on saatavissa Skepsis ry:n internet sivustolta (www.skepsis.fi).

Vaikka taikasauvojen käyttö olikin antiikin maailmassa tavallista, ei Pertti Arkon mukaan ole juurikaan näyttöä niiden käytöstä nykyisen (tai yleensäkin myöhemmän), varsinaisen taikavarvun tavoin - paremminkin viittausten puute osoittaa, ettei sitä tunnettu ennen keskiaikaa (Kari-Koskinen &al., s. 53-54). Kaivonkatsojat ja muut paranormalistit tosin vetoavat "taidon" väitettyyn muinaisuuteen ilmeisesti tukeakseen näkemystään sen todellisuudesta ja lisätäkseen käyttämänsä välineen arvovaltaa (ja sitä kautta omaansa). Esimerkkeinä näistä väitteistä ylettömän herkkäuskoinen ja kritiikitön Harper's Encyclopedia of Mystical and Paranormal Experience (Guiley 1991, s. 155), sekä ilmeisesti jo 1920-luvulla kirjoitettu ja hieman asiallisempi The Encyclopedia of the Occult (Spence, 1994, s. 128-129).

Ilmeisesti nykyinen taikavarputraditio syntyi keskiajalla Saksan kaivosalueilla, joilta ensimmäiset tunnetut lähteet ovat peräisin. Sieltä taikavarvun käyttö levisi luultavasti 30-vuotisen sodan (1618-1648) ja sittemmin siirtomaavallan avulla muihin maihin ja maanosiin. Suomeen tämä magian muoto saapui ilmeisesti vasta 1800-luvulla. (Kari-Koskinen &al., s. 54-56)

Ensimmäisistä tunnetuista versioista lähtien varvut on tehty puun oksista, mutta tekotapa on vaihdellut, kuten myös käyttöön (tarkoituksen perusteella) valittu materiaali: monenlaisia heilureita, jousia, luisia varpuja, ristikkäin asetettuja ruokailuvälineitä yms. on myös käytetty, sillä kaikilla tavoilla näytettiin saatavan yhtä hyviä tuloksia (sama, s. 56-58). (Tenhunen (2001) mainitsee myös tavallista lapiota käytetyn Skepsiksen testissä.) 1700-luvulta lähtien on mainintoja myös henkilöistä, jotka pystyivät löytämään "vesisuonia" ilman varpua tai muuta välinettä, pelkästään "tuntemalla" tai "katsomalla" maanpinnan läpi. Ja kuten aina epätieteiden piirissä, tieteen ja teknologian kehittyessä kehittyi myös kaivonkatsonta: etenkin 1800-luvulla kehiteltiin erilaisiin sähkömagneettisiin ilmiöihin perustuvia laitteita varpujen tilalle; samoin radioaktiivisuuden ja röntgensäteilyn tullessa tutkimuksen kohteiksi fysiikassa, saatiin näistä ilmiöistä inspiraatiota myös kaivonkatsontaan ja sitä varten suunniteltuihin kojeisiin. (Kari-Koskinen &al., s. 56-58)

Myös taikavarvun käyttötarkoitukset muuttuivat vuosien varrella. Alunperin, siis 1400- ja 1500-luvuilla sillä yritettiin löytää malmia ja aarteita, mutta 1600- ja 1700-luvuilla veden etsintä teki sen tunnetuksi ympäri Eurooppaa. Kuitenkin vielä 1800-luvulla sen avulla etsittiin myös öljyä, kivihiiltä ja mineraaleja. Esimerkkinä taikauskojen vaarallisuudesta voi mainita, että 1600-luvulla varpua käytettiin myös varkaiden ja murhaajien etsimiseen ja ylhäisönaisten aviollisen uskollisuuden toteamiseen. Näin aiheutetun turhan kärsimyksen määrää voi vain arvailla. Taikakalua on sovellettu melkein kaikkeen mahdolliseen, mm. malmisuonten etsimiseen kartalta, kadonneiden esineiden etsimiseen, kaivopaikkojen valitsemiseen, väärennetyn rahan tunnistamiseen, hinnan määrittämiseen, sairauksien diagnosointiin (vielä 1900-luvun lopullakin!), ennustamiseen ja "selvänäköön". (Kari-Koskinen &al., s. 58-60; Guiley 1991, s. 155-157; sekä Spence s. 128-129)

"Maasäteily", "maadoittaminen" yms., sen paremmin kuin "vesisuonetkaan", eivät tietenkään kuulu tieteen maailmankuvaan tai käsitteistöön, mutta tämä ei ole epätieteellisissä piireissä harvinaista tai mitenkään häiritsevää; vain oma usko - tai ainakin asiakkaiden usko - on olennaista.

Suomessa, kuten kai muuallakin, kiinnostus kaivonkatsontaan (kuten muihinkin taikauskoisiin tai epätieteellisiin väitteisiin) on esiintynyt aaltoina, jotka laskevat huippukohdistaan aina tieteilijöiden romutettua siihen liittyvät väitteet, mutta nousevat taas uudestaan seuraavan sukupolven myötä: ihmiset eivät tiedä väitteiden aiemmista kumoamisista, eivätkä osaa tai halua etsiä niistä tietoa - usein (kuten monen muunkin vastaavan asian kohdalla) epätieteellisten väitteiden esittäjät vieläpä väittävät, etteivät tieteilijät suostu testaamaan heidän "teorioitaan". Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa yleisesti, eikä kaivonkatsonnan kohdalla erityisesti:

Taikavarvun väitetylle toiminnalle on esitetty monia selityksiä, joita voisi jakaa luonnollisiin ja yliluonnollisiin. Kummankin tyyppisiä selityksiä on esitetty koko taikavarvun tunnetun historian ajan.

Luonnollisiin kuuluvat ennen modernia aikaa mineraalisuonten vetovoimasta, maasta nousevista huuruista, korpuskeliteoriasta, huijaamisesta, sattumasta, tiedottomista lihasliikkeistä ja mielikuvituksesta. Myös antipatian ja sympatian periaate, eli kuviteltu magnetismin kaltaisten voimien vaikutus täytyy lukea luonnollisiin, vaikkakin myös maagisiin ja okkulttisiin (eli "kätkettyihin") selityksiin. (Kari-Koski &al., s. 62-68. Sympaattisesta magiasta ja varvuista ks. myös Frazer 1993, s. 11-12 ja 705)

Yliluonnollisiin (ja siten selvästi maagisiin, joskaan ei välttämättä okkulttisiin) selityksiin kuuluivat tietysti vetoaminen loitsuihin, demoneihin, enkeleihin ja jumalalliseen inspiraatioon. Martin Luther piti kaivonkatsontaa ensimmäisen käskyn rikkomisena ja katolinen kirkkokin jyrkensi alunperin suvaitsevampaa suhtautumistaan julistamalla taikavarvun paholaisen hallitsemaksi kapineeksi. (Kari-Koski &al., s. 62-68)

Modernina aikana yliluonnolliset ja maagiset selitykset ovat ainakin näennäisesti vähentyneet: astrologia ei enää ilmeisesti liity taikavarvun valmistamiseen, eikä varvun leikkaamiseen ehkä enää liity loitsiminen ja muut maagiset menot, kuten vielä 1900-luvun alussa. Magian tilalle ehdotettiin ensin erilaisia sähkömagneettisia ilmiöitä (esimerkiksi veden kitkan aiheuttamaan sähkökenttään reagointia) ja gravitaatiokentän kentän vaihteluita, kunnes jonkin säteilyn postuloivat "teoriat" voittivat ne suosiossa. Osassa näistä on esitetty oikeiden säteilytyyppien mahdollisia vaikutustapoja varvun käsittelijään, mutta yleensä kyseessä on mystinen 'maasäteily', jota tiede ei tunne. Yleensä näihin "teorioihin" liittyy myös käsitys maan alla kulkevista vesisuonista. (Kari-Koski &al., s. 68-71)

Historian opiskelijoita kiinnostanee tietää, että taikavarpua käytetään myös arkeologiassa. Martin van Leusenin mukaan kaivonkatsonnasta kiinnostuneiden arkeologian opiskelijoiden ja alan ammattilaisten (sic!) keskuudessa ilmiötä pidetään luonnollisena ja kaikkien opittavissa olevana taitona, toisin kuin eräissä muissa piireissä, joissa sitä pidetään yliluonnollisena "lahjana". Arkeologian harrastajat pitävät magneettisuuden poikkeamien aistimista parhaana ilmiön selitysmallina. Magnetometria on menetelmä, jota arkeologiassa käytetään havaitsemaan näitä magneettikentän vaihteluita, tarkoituksena löytää maanalaisia rakenteita. Leusen kuitenkin huomauttaa, että vaikka mm. linnut voivatkin aistia Maan magneettikentän napojen suunnat, on aivan eri asia yrittää havaita kentän poikkeamia: magnetometrin käyttäjätkin joutuvat pukeutumaan erityisiin ei-magneettisiin vaatteisiin, saadakseen hyödyllisiä tuloksia. Magneettikentän vaihtelu on nimittäin varsin heikkoa, vain noin kymmenestuhannes osa kentän voimakkuudesta . On varsin epätodennäköistä (a priori), että ihminen (vieläpä normaalisti pukeutuneena) voisi aistia näitä vaihteluita. (Leusen 1999, s. 34-35; ks. myös Feder 1996, s. 205-207)

Yleensä kaivonkatsojien tai maasäteilyn kannattajien ajatukset ovat kuitenkin paljon villimpiä ja epätieteellisempiä. Hyvän esimerkin epätieteiden kannattajien tyypillisestä jargonista tarjoaa Arkon lainaama artikkeli, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa: "Siinä maasäteily selitetään aiheutuvaksi 'maata ympäröivien Van Allenin vyöhykkeiden lähettämien energiakvanttien eli fotonien aikadilaatiosta maankuoressa sijaitsevan Mohorovicicin kerroksen plasmaattisessa olotilassa olevien damagnetisoitumattomien mikrohiukkasten kanssa.'" (sic) (Kari-Koski &al., s. 71)

Esimerkkeinä kaivonkatsonnan laajasta tutkimuksesta esittelen seuraavassa joitakin Suomessa tehtyjä koejärjestelyjä, Oulun melko laajat tutkimukset ja muutaman pienimuotoisemman "tieteellisten skeptikoiden" järjestämän kokeen, sekä toistaiseksi suurimman ja ehkä merkittävimmän tutkimuksen, eli Münchenin kokeen.

Oululaiset suorittivat neljä erilaista koetta. Ensimmäisessä kaivonkatsoja istui hitaasti liikkuvassa autossa ja ilmoitti vieressä kävelevälle merkitsijälle aina havaitessaan "säteilypisteen". Samaa reittiä ajettiin useita kertoja, mutta välillä aloituspaikkaa vaihdettiin salaa. Toisessa kokeessa hiekka-alueelle kaivettiin serpentiinimäinen oja, johon asetetussa ja maalla peitetyssä letkussa virtasi vesi. Koehenkilöt tutkivat "vesisuonen" päälle tehdyn polun sekä autossa istuen että kävellen, pyrkien arvioimaan letkun kohtaa ja/tai veden virtaussuuntaa. Kolmas koe oli sokkokoe, jossa näkösuojan alla satunnaisesti oli tai ei ollut muovipatjaa, koehenkilöiden arvioidessa "säteilypisteen" voimakkuutta tietämättä, oliko patja paikalla vai ei. Neljännessä kokeessa "maasäteilyn" poistavaa "S-tasaajaa" testattiin samankaltaisella sokkokokeella. Kokeiden tulokset eivät ole yllättäviä:

(Koehenkilöiden huono menestys ei ollut yllättävää, sillä vuonna 1946 Sveitsissä järjestetyssä kokeessa kukaan kokeneista kaivonkatsojista ei onnistunut löytämään edes Zürichin päävesijohtoa (Kari-Koskinen &al. s. 25).)

Jyväskylän skeptikot järjestivät syksyllä 2001 kaksi koetta. Ensimmäisessä koehenkilö etsi ns. L-varvun avulla hiekkaan piilotettuja esineitä, onnistumatta siinä sattumaa paremmin. Tämän kokeen yhteydessä huomattiin, että varpu "kertoi suuremmalla todennäköisyydellä että maassa oli esine, kuin että siinä ei ole". Toisessa kokeessa (eri) koehenkilö yritti varvullaan huomata ns. maadoitussauvan mahdollisen siirron, mihin hän uskoi pystyvänsä. Tulos oli kuitenkin tyypillinen. (Kolhinen 2002)

Joensuun skeptikoiden vuoden 2001 kokeeseen osallistui neljä henkilöä, mutta tulokset eivät olleet sen parempia. Tutkimuksessa yritettiin myös löytää alueelta aiemmin "löydetyt" vesisuonet, mutta tämäkään ei onnistunut. Kokeesta raportoinut Vesa Tenhunen kertoo joidenkin kaivonkatsojien selittävän tämän "vesisuonten liikkumisella, mikä asettaa kaivonkatsomisen vielä oudompaan valoon: kaivon paikkaa joutuisi vaihtamaan melko usein". Tämä lienee kuitenkin vain ad hoc selitys omalle epäonnistumiselle, sellaiset kun ovat tämäntapaisilla aloilla varsin tyypillisiä. (Tenhunen 2002)

Oulun kokeet olivat Suomen mittakaavassa suuret, mutta Münchenin koe on paitsi laajuudeltaan, myös muista syistä kansainvälisesti ehkä merkittävin toistaiseksi suoritettu ilmiön tutkimus. Sen rahoitti mahdollisista terveysvaaroista huolestunut Saksan valtio, joka antoi tutkimuksille rahoitusta 400 000 silloista Saksan markkaa. Koe järjestettiin Münchenin Yliopiston ja Münchenin Teknillisen Yliopiston toimesta Münchenin lähistöllä 1980-luvun puolivälissä ja sen preliminäärisiin kokeisiin osallistui noin 500 kaivonkatsojaa. Heistä 43 valittiin kaksi vuotta kestäviin jatkotutkimuksiin. Tänä aikana he osallistuivat 843:een yksittäiseen kokeeseen, jotka jaettiin 104:ään koesarjaan. Kokeiden määrä oli siis huomattava, mutta vielä merkittävämpää on, että kokeen vastuuhenkilöt olivat aiemmin ilmoittanut pitävänsä kaivonkatsontaa aitona ilmiönä. Skeptisiä "vibraatioita", jotka niin usein saavat tutkittavat paranormaalit ilmiöt katoamaan, ei siis tässä ilmapiirissä esiintynyt. Tämän tutkijat todistivat myöhemmin julkaisussaan, jossa he väittivät löytäneensä ilmiölle näyttöä. J. T. Enright on kuitenkin näytöstä aivan toista mieltä. Kriittisessä artikkelissaan hän osoittaa vakuuttavasti, että tutkimuksen julkaisussa oli käytetty harhaanjohtavia ja epäpäteviä (tai ainakin "epästandardeja") menetelmiä, ja että datan asianmukainen analyysi antaa aivan erilaisen kuvan kokeen tuloksista. Enrightin mukaan koe on toistaiseksi paras näyttö väitetyn ilmiön todellisuutta vastaan, etenkin kun ottaa huomioon sen tekijöiden suopean asenteen tutkimuskohdetta kohtaan. (Enright 1999)

Tässä vaiheessa lienee selvää, että kaivonkatsonta ei ole tieteellisesti perusteltua. Se on myös ainakin osittain tieteellisen maailmankuvan kanssa ristiriitainen, vähintään "vesisuonten" osalta. Lisäksi jotkut kaivonkatsontaan liittyvistä väitteistä (kuten väitteet säteilypisteistä ja tautien diagnosoinnista) ovat vähintään ei-tieteellisiä (siis tieteen ulkopuolisia). Näin ollen kaivonkatsonnan väitteisiin uskominen on paranormalismia (Gooden käyttämässä merkityksessä). Siltä osin kun näiden väitteiden esittäjät (vielä nykyään) vetoavat tieteellisiin käsitteisiin tai väittävät kaivonkatsonnan olevan tieteellisesti perusteltua, on kyse epä-tieteestä (pseudo-science). Tämä lienee selvää yllä esiteltyjen tutkimustulosten perusteella. Esimerkiksi Münchenin kokeen varsin "helppo" preliminäärinen vaihe karsi 80-90% koehenkilöistä! Jos siis varpusi taipuu, se tuskin johtuu maasäteilystä tai etsimästäsi vedestä.

Mutta onko kaivonkatsonta magiaa? Historiallisesti se on sitä selvästikin ollut, mutta riippuu tietysti magian määrittelystä, onko se sitä yhä. Ensin on tehtävä selväksi, että magia ei välttämättä ole supernaturalismia - magian harjoittaja ei välttämättä usko yliluonnolliseen. "Luonnollinen magia" on ymmärretty luonnon salattujen (occult) voimien hyväksikäyttämiseksi. Tässä mielessä kaivonkatsonta on vieläkin magiaa, mikäli sen väitetään perustuvan joihinkin tieteelle toistaiseksi tuntemattomiin luonnonvoimiin. (Kieckhefer 2001, s. 9; myös Vilkka 2002)

On hämmentävää, että kaivonkatsonta on kaiken siihen kohdistuneen tutkimuksen jälkeen vieläkin suosittua. Ei tunnu uskottavalta, että näin kauan jatkunut traditio aivan helposti katkeaisi uusien tutkimusten avullakaan. Paremmat mahdollisuudet tämän aikaansaamiseksi on ihmisten yleisen koulutustason korottamisella, tieteellisen maailmankuvan ja tieteellisen (tai filosofisen) ajattelutavan laajalla omaksumisella - vaikka koulutuskaan ei ole takuuvarma vastalääke tämänkaltaisille uskomuksille.