Jouni Vilkka
Historiankirjoittamisen historiaa ja klassikoita
Kirjoitelma
Historiatieteenlaitos
Kevätlukukausi 2003
2003-04-05

Takaisin filosofiasivulleni

This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.

The full URL to this page is

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Radikaalihistoria.htm

1. Johdanto

2. Teoksen synnyn historiallinen konteksti

3. Liviuksen teoksen rakenne, sisältö ja tyyli

4. Liviuksen käsitys historian merkityksestä

5. Historiateos muuttuu lähteeksi

6. Yhteenveto

* Lähde

* Muu kirjallisuus

Tämän kirjoitelman tarkoitus on pohtia syitä Titus Liviuksen teoksen Libri ab urbe condita klassikkoasemalle, eli miksi sitä pidetään ja on pitkään pidetty klassikkona. Teos tunnetaan yleisesti nimellä Ab urbe condita. Sen osittaisen suomennoksen nimeksi on annettu Rooman synty. Ab urbe condita I-II, koska käännetyt kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät nimenomaan Rooman syntyvaihetta. Kirjoitelmani perustuu ainoastaan tähän käännökseen (ks. lähde), sen esipuheeseen (Kaimio 1994), sekä joihinkin hakuteoksiin (ks. muu kirjallisuus).

Esiteltyäni Liviuksen itsensä lyhyesti ja tehtyäni muutaman huomautuksen hänen teoksensa syntyajan yhteiskunnallisesta tilanteesta, siirryn teoksen itsensä tutkimiseen. Sen tyylillisiä ja rakenteellisia piirteitä kuvattuani pohdin Liviuksen historiakäsitystä, sekä syitä hänen teoksensa asemalle historiantutkimuksen klassikkona. Rajoittuneet tietoni historiankirjoituksen historiasta eivät mahdollista kovin syvällistä tai varmuutta huokuvaa syiden pohtimista, mutta uskon käsitykseni olevan pääpiirteissään oikea.

Puhuessani "klassikosta" en tässä kirjoituksessa tarkoita sellaista alan teosta, jota pidettäisiin oikeana tai edelleen tuloksiltaan ajankohtaisena. Tällainen teos Libri ab urbe condita ei ole. Sen sijaan klassikon asemansa se on lunastanut tulemalla laajasti siteeratuksi ja vielä nykyäänkin paljon luetuksi. Kirjoituksessani selvitän siis, miksi näin on käynyt.

Titus Livius syntyi Pataviumissa (nyk. Padova) vuonna 59 eaa, asui suurimman osan elämästään Roomassa ja kuoli (76-vuotiaana) vuonna 17 jaa. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, vaikka hän anekdootin mukaan olikin jo eläessään niin kuuluisa, että tuntematon matkaaja tuli Espanjasta asti käymään Roomassa vain nähdäkseen ihailemansa historioitsijan. (The Wordsworth Classical Dictionary).

Livius eli siis Triumviraattien ja sisällissotien aikana, joiden lopuksi Rooman imperiumin johtajaksi (princeps) nousi Caesar Octavianus, jolle annettiin arvonimi Augustus. Alkoi suhteellisen rauhallinen "Pax Romana" ja vaurauden aika. Tämän aikaansaamiseksi ja vahvistamiseksi Augustus käytti massiivista propagandaa, johon osallistuivat runoilijat (kuten Vergilius), kuvanveistäjän ja muut taiteilijat - ja mikseivät myös historioitsijat? "Augustuksen pikkukaupunkitaustan katsotaan vaikuttaneen siihen, että hänelle olivat tärkeitä sellaiset ihanteet, joita heijastelee esim. Liviuksen Rooman historiassaan esiinmarssittaman menneisyyden sankarigallerian edustama arvomaailma" (Maailmanhistorian pikkujättiläinen). Liviuksen teos tuskin sattumalta sopi näin hyvin Augustuksen arvomaailmaan.

Jorma Kaimion (Kaimio 1994, s. 13) mukaan "Livius oli roomalaisista historiankirjoittajista ensimmäinen, joka ei kuulunut johtaviin sukuihin, eikä ollut lähtenyt virkauralle." Kaimion mukaan hän oli lähellä ainakin Augustuksen keisariperhettä, mutta ilmeisesti kirjoittaminen ei jättänyt aikaa poliittiselle uralle: tämä ei ole ihme, sillä työn on sanottu vastanneen 300-sivuisen kirjan kirjoittamista joka vuosi 40 vuoden ajan (Gill).

Liviuksen jättiläismäinen teos Rooman historiasta, joka on ilmeisesti samalla (ymmärrettävistä syistä) hänen ainoansa, kattaa 770 vuotta Rooman legendaarisista syntyajoista Drusuksen kuolemaan vuonna 9 jaa. Kirjan alkuperäinen nimi on Libri ab urbe condita, eli "kirjoja Rooman perustamisesta alkaen". Kirjoista on todella aihetta puhua monikossa, sillä teos koostui 142 kirjasta eli noin 8000 nykyisestä painosivusta. Näistä on meille säilynyt ikävä kyllä vain 35 kirjaa sekä sisältökuvaukset, joiden perusteella tiedämme teoksen rakenteen.

Pääosin Livius noudattaa annalistien kirjoitustapaa, jossa historian läpi edetään vuosi kerrallaan. Ensimmäisessä pendantissa, eli viiden kirjan ryhmässä kirjoitustapa hieman hämärtyy ajan "epävarmuuden" takia, kyseessä kun on pääosin myyteistä kertova jakso. Pääosin hän kuitenkin mainitsee jokaiselta vuodelta ainakin tärkeimmät henkilöt ja sodat, tai joissakin tapauksissa - melko lakonisesti ja nykyisten historioitsijoiden mielestä epäilemättä huvittavasti - ettei mitään mielenkiintoista tuona vuonna tapahtunut. Syy näihin kommentteihin saattaa olla yksinkertaisesti lähdeaineiston puuttuminen: Livius perusti kirjoituksensa aiempien annalistien historiateoksiin. Useissa kohdissa hän on valinnut omiin tarkoituksiinsa sopivan version tapahtumista, ilmeisesti pääosin teoksensa päämäärien mukaisesti.

Teoksen tyylin ja lähdemateriaalin vaihtelusta antaa jonkinlaisen kuvan huomautus, että Livius käyttää Rooman historian ensimmäisiin 365 vuoteen vain viisi kirjaa, kun myöhempään historiaan kuluu kokonainen kirja jokaista viittä vuotta kohti. (Gill)

Koko teoksen aihe on Rooman mahtavuus, jota perustellaan jo sen loistavalla synnyllä ja sekä jumalallisella, että Troijalaisella taustalla. Livius ei kuitenkaan halua rasittaa lukijan herkkäuskoisuutta äärimmilleen, vaan pyrkii retorisin keinoin perustelemaan sanottavansa. Hän esimerkiksi ei vetoa "yliluonnollisiin" voimiin historian selittäjinä, vaan johtaa tapahtumien syyt ihmisten teoista. Hän myös esittää joissakin kohdissa vaihtoehtoisia kertomuksia, joista lukija voi valita mieleisensä. Toisissa kohdin hän sanoo kirjoittavansa tapahtumista vain niiden pääpiirteiden mukaisesti. Hän kuitenkin kirjoittaa erittäin "elävästi" ja mielikuvitukseen vetoavasti, jolloin lukija saattaa helposti tulla houkutelluksi uskomaan hänen tarinaansa tarkkana tapahtumien kuvauksena.

Mielenkiintoinen piirre Liviuksen selitystavassa on sen perinteinen nojaaminen "suurmiesten" tekoihin suurten massojen ja sosiaalisten, taloudellisten tai luonnonoloista nousevien syiden sijaan. Hänen mielestään (ja kyseessä on todella mielipide, sillä omaa kokemusta hänellä ei aiheesta ollut) esimerkiksi sodat voitetaan suurten johtajien ansiosta, ei hyvin koulutettujen joukkojen kurinalaisella ja määrätietoisella toiminnalla. Niinpä vastustajan puolelle siirtynyt johtaja voittaa roomalaisplebeijistä koostuvan sotajoukon ilman vaikeuksia. Tämä on erikoista, koska kuitenkin teoksen on tarkoitus, Liviuksen sanojen mukaan, tallentaa "maailman johtavan kansan vaiheita ja tekoja" (Livius, s. 25; kursiivi minun). Luulisi, että kansa ei redusoituisi vain johtajiinsa ja suurmiehiinsä, mutta näin kuitenkin näyttää käyvän. Tämä saattaa tietysti olla harkittua, sillä vetoamalla yläluokan edustajiin Livius varmisti kirjansa levinneisyyden ja epäilemättä myös oman sosiaalisen asemansa.

Rooman kansan ylistäminen olisikin ollut vaikeata, koska eihän kyseistä kansaa (sanan nykymielessä) oikeastaan ollut olemassakaan: Rooman imperiumihan oli liittänyt itseensä kaikenlaisia ympäristön asukkaita. Livius kuitenkin edistää Roomalaista omahyväisyyttä panettelemalla muita kansoja. Esimerkiksi gallialaisia hän sanoo kovapäisiksi, kreikkalaisia taas hyviksi ajattelijoiksi, mutta huonoiksi sotilaiksi.

Eri kirjoissa on omat teemansa, kuten vapaus tai erilaiset hyveet (vaatimattomuus, itsehillintä, hurskaus jne.). Näillä aiheilla on selvä yhteys Liviuksen käsityksiin historiankirjoituksen merkityksestä ja tarkoituksesta.

Livius ei ollut nykymielessä historian tutkija ja häntä voikin syyttää monista virheistä (esim. virheellisistä käännöksistä) ja jopa suoranaisesta historian vääristelystä, mutta hänen tarkoituksenaan ei ollutkaan niinkään historiallisen totuuden mukainen kirjoittaminen, vaan moraalisen esimerkkikokoelman tekeminen. Hän näkee tehtävän tarpeellisena, sillä valtakunnan laajentamisajan jälkeen "kurin vähitellen höltyessä moraali alkoi rakoilla ja rappeutui yhä pahemmin ja kiihtyvällä vauhdilla, kunnes on tultu nykyiseen aikaan [...]" (Livius, s. 26). Apu nykytilan korjaamiseksi löytyy menneestä: "Historian tutkiminen on terveellistä ja hyödyllistä ennenkaikkea siksi, että se tarjoaa meille kaikenlaisia opettavia esimerkkejä havainnollisessa muodossa. Siitä voi saada itselleen ja valtiolleen jäljittelyn arvoisia esikuvia, mutta myös varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka häpeälliset hankkeet saavat häpeällisen lopun" (Livius, s. 26-27). Liviusta ei siis ohjaa pyrkimys totuuteen, vaan paremminkin hyödyllisyyteen.

Jos moraalisten esimerkkien luominen onkin ollut hänen motivaationaan, uskottavuutta on myös toisessa Liviuksen itse esiintuomassa motivaatiossa, nimittäin eskapismissa: "Minä taas lasken vaivannäköni palkaksi myös sen, että ainakin siksi aikaa kun olen syventynyt muistelemaan muinaisia tapahtumia, saan kääntää katseeni pois onnettomuuksista, joita oma aikakautemme on kokenut jo niin monien vuosien ajan." Ei ole täysin perusteetonta olettaa saman motivaation edelleen ohjaavan monien kiinnostusta historian tutkimukseen.

Koska antiikin aikaista lähdemateriaalia on varsin rajallisesti saatavissa, käytetään lähteinä mitä tahansa tuolta ajalta säilynyttä aineistoa. Niinpä myös säilyneet osat Liviuksen elämäntyöstä ovat muuttuneet historiantutkimuksen lähdemateriaaliksi. Nykyään teosta itsessään ei pidetä historiallisesti kovin tarkkana tai luotettavana, mutta sen tarinoihin sisältyvät monet yksityiskohdat tuovat muuten vaikeasti saatavissa olevaa tietoa Rooman yleisestä historiasta (Gill).

Teoksen osien säilymistä ovat varmasti edesauttaneet teoskokonaisuuden valtava laajuus ja etenkin kaunokirjallisista ansioista johtunut suosio kirjojen kopioinnin maksamiseen kykenevien ylimystön "kuluttajien" keskuudessa. Esimerkiksi keisari Augustus on hyvin voinut lahjoittaa kopioita siitä joillekin alamaisilleen. Olivat syyt todellisuudessa mitä tahansa, olennaista teoksen klassikkoaseman kannalta on se, että se on osa harvinaista materiaalia, johon myöhemmässä tutkimuksessa on viitattu vähintään lähteenä. Näin teoksen "impakti" historiantutkijoiden yhteisöön on varmistunut yhteisön omankin historian edetessä ja viitteiden toistuessa yhä uudestaan.

Tarkoitukseni oli selvittää, miksi Liviuksen historiateosta edelleen luetaan ja miksi siihen viitataan jopa historiatieteellisissä julkaisuissa - siis, miksi teos on niin sanottu historiankirjoituksen klassikko. Luullakseni olen nyt esittänyt tärkeimmät syyt sen itseoikeutetulle asemalle, joten kertaan ne vielä lyhyesti:

Ab urbe condita on erinomaisen viihdyttävästi ja elävästi kirjoitettu teos. Sen kaunokirjalliset arvot ovat mahdollistaneet sen säilymisen nykypäiviin asti, mutta ne ovat luultavasti myös saaneet monet teoksen varhemmista lukijoista huomaamattaan vakuuttuneiksi kirjoituksen historiallisesta oikeellisuudesta.

Teos toimi keisari Augustuksen ja Rooman imperiumin propagandana ja roomalaisen itsetunnon kohottajana. Näin sen levikki ja kirjoittajansa maine varmistui jo varhain. Tätä ei ainakaan haitannut sen suurmiesten merkitystä ylistävä tyyli.

Tekstilähteiden vähyys antiikin ajalta teki Liviuksen kirjoista arvokkaita yleisen historian tutkimuksen lähteitä.

Kaikkien edellä mainittujen syiden takia teokseen on toistuvasti viitattu, jolloin yhä uudet lukijat ovat myös sen etsineet käsiinsä, vaikkapa yleissivistävässä tarkoituksessa. Sitä voi hyvinkin lukea myös pelkkänä historiallisena fiktiona, jossa useiden henkilöiden kautta kuvataan Rooman imperiumin suuruutta ja dramaattisia vaiheita. Tällainen kirjallisuus on vain kasvattanut arvoaan, joten voidaan olettaa Liviuksen työn säilyttävän arvonsa vielä pitkään, paitsi historian tutkijoiden, myös tavallisen lukevan yleisön keskuudessa.