Jouni Vilkka

Takaisin filosofiasivulleni

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/MagianMaarittelysta.htm

*1. Esipuhe

*2. Tutkijan intressi: naturalismi vs. taikausko

*3. Uskonto ja magia

*4. Magian "teoria" ja muodot

*5. Loppusanat

*Lähteet

HUOMAUTUS nettiversoon: tapojeni vastaisesti olen jättänyt alaviitteet pois. Yhden niistä kopion kuitenkin tähän: >>"Moraalilla" tarkoitan tässä yhteisön käyttämää säännöstöä. Yhteisön näkökulmasta teko on väärin (moraaliton tai moraalin vastainen), kun se on ristiriidassa yhteisön moraalikäskyjen ja -kieltojen kanssa. Tällä ei siis (välttämättä) ole mitään tekemistä eettisen hyvän ja pahan kanssa.<<

Tämä kirjoitelma perustuu luentosarjaan Noidat, paholaiset ja magia: kristinusko ja sen "vastavoimat" esimodernissa yhteiskunnassa, joka pidettiin Tampereen Yliopistossa syyslukukaudella 2002.

Käsittelen magian tutkimuksen perusteita ja magian sisältöä, kuten se on esimodernina aikana ymmärretty, sekä tutkimuksen mahdollista antia nykypäivälle. Kirjoitus ei siis ole "puhtaasti" historiallinen, vaan sijoittuu paremminkin historian ja filosofian välimaastoon.

Kirjoitelman rajattu pituus aiheuttaa tiettyjä ongelmia tämän tyyppiselle aiheen käsittelylle, mikä saattaa ilmentyä lievänä sekavuutena ja summittaisuutena tai luonnosmaisuutena. Tarkoitukseni on syventää ja selkiyttää ajatuksiani myöhemmissä töissä - tämän kirjoitelman tavoite on toimia jonkinlaisena astinlautana aiheen varsinaiseen tutkimukseen.

Kun magiaa alkaa tutkia, saattaa joutua selittämään valintaansa hämmentyneille kyselijöille. "Miksi tutkia typeriä taikauskoja?" "Mitä relevanssia aiheella on nykyään?" "Mitä tämä 'magia' oikein on tai oli?" Näitä samoja kysymyksiä tutkijan täytyy tietysti kysyä itseltäänkin jo ennen tutkimusaiheen valintaa. Mikään tutkimus ei ole vapaa arvoista tai esiymmärryksestä, vaikka tutkija ei näistä olisikaan tietoinen. Sen takia tutkijan täytyykin eksplikoida valintansa ja valintaperusteensa ainakin itselleen, mutta mieluiten myös tutkimuksen lukijoille. Näin hän myös lisää itseymmärrystään, sekä syventää aiheen tuntemustaan.

Kuten mistä tahansa muustakin aiheesta, on magian tutkimuksessakin ensin selvitettävä tutkimuskohde. Tämän kirjoitelman puitteissa kiinnostukseni aihe on ihmisen harjoittama toiminta, jonka tavoite on eräänlainen maailman hallinta, mutta joka nykynäkökulmasta vaikuttaa mahdollisesti järjettömältä tai ainakin väärältä tavalta pyrkiä haluttuihin päämääriin. Kyseessä on taikausko, kirjaimellisesti ymmärrettynä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mitä tällä yleensä tarkoitetaan, joten kirjoitelmani tarkoituksena onkin selventää tätä käsitettä, sekä suhteuttaa sitä aikansa ajattelutapoihin. On tärkeä huomata, että taikausko on mm. historian tutkijan kannalta kiinnostavaa juuri siksi, että sitä pidetään nykyään virheellisenä uskomuksena.

On kaksi historiallisesti merkittävää perustelua, joiden perusteella taikausko, siis nimenomaan magia-usko, on virheellistä. Ensimmäinen ja näistä selvästi vanhempi (jo ensimmäisistä kirjoitetuista laeista ilmenevä) perustelu on uskonnollinen ja yhteisöllinen, siis moraalinen: jumala kieltää magian käytön - ainakin pahoihin, mutta mahdollisesti myös muihin tarkoituksiin. Varsinaista argumenttia ei tämä näkemys välttämättä tuekseen nosta, mutta ajatuksen taustalla lienee pelko yhteisöön magian takia kohdistuvasta uhasta, esimerkiksi jumalallisesta rankaisusta. Kyseessä on siis näkemyksen mukaan jossain mielessä moraalinen virhe. Toinen perustelu on nykyaikaisempi: sen mukaan taikausko on tiedollinen virhe. Tämän näkemyksen mukaan se edustaa nykynäkökulmasta paranormalismina pidettyä ajattelutapaa. Se tarkoittaa nykyisen tieteellisen maailmankuvan vastaista ajattelutapaa. Tieteellinen maailmankuva on saavuttanut tiedollisen valta-aseman, jolloin siitä on tullut "normaalin" mittapuu. Niinpä (tähän maailmankuvaan perehtyneen) nykyihmisen voi olla vaikea ymmärtää aiempia käsityksiä ja sitä maailmankuvaa, joka ihmisillä on esimerkiksi ns. "keskiajalla" ollut. Magian tutkimus on siis inhimillisen ajattelun ja meille vieraiden kulttuurien (siis myös mainitun keskiaikaisen Eurooppalaisen kulttuurin) maailmankuvien tutkimusta ja epäilemättä merkittävää kulttuurisen ihmistuntemuksemme kannalta, etenkin kun ottaa huomioon magian valtavan merkityksen läpi ihmiskunnan historian, sekä muiden siihen liittyvien ilmiöiden, kuten noitavainojen, laajuuden.

Itselleni kuitenkin suurin motivaatio magiaan perehtymiselle on filosofinen: kyseessä on ainakin suurelta osin supernaturalismin muoto. Tieteellinen maailmankuva on naturalistinen, eli se sisältää ainoastaan tieteen tutkimuskohteena olevan "luonnon", kun taas supernaturalismi olettaa lisäksi jotain muutakin: yliluonnollisen. Raja näiden välillä on kuitenkin hämärä; sillä monia aiemmin luontoon kuuluviksi miellettyjä asioita on myöhemmin siirretty yliluonnollisen puolelle. Missä siis todella sijaitsee raja luonnollisen ja yliluonnollisen välillä? Filosofisen naturalismin mukaan tieteellinen tieto on parhaiten oikeutettu, eikä yliluonnollisia entiteettejä koskevilla olemassaoloväitteillä ole oikeutusta. Näin ollen niitä ei naturalismissa oleteta, vaan tyydytään tieteelliseen maailmankuvaan, eli "luonnolliseen". Mutta mitä "luonto" oikeastaan on? Magian tutkiminen on minulle myös tapa pohtia tätä kysymystä.

Koska kiinnostukseni on supernaturalismissa ja paranormalismissa, jätän täysin huomiotta pelkät taikatemput, joita ainakaan niiden tekijät itse eivät koskaan mieltäneet magiaksi, siis sellaiset näytökset, joita nykyäänkin huvituksena harrastetaan. Sanalla "magia" viittaan siis vain mainittuihin, nykyisestä poikkeaviin ajattelutapoihin liittyviin maailman manipulointiyrityksiin, en taikatemppuihin eli näyttämötaikuuteen.

Näyttämötaikuus ei kuitenkaan ole ainoa magian jäänne nykyään: erilaiset okkultismin muodot ovat edelleen suosittuja ja uskontokin kuuluu vielä selvän enemmistön aatemaailmaan. Mikäli, kuten luulen, myös modernit uskonnot ovat magia-uskon muotoja, on maaginen ajattelu melkoisesti yleisempää kuin yleensä ajatellaan. Sisällöltään monet taikauskot ovat kuitenkin huomattavasti muuttuneet, koska vanhat uskomukset ovat menettäneet uskottavuutensa ja korvautuneet uuden yleistiedon kanssa paremmin yhteensopivilla uskomuksilla. Tämä uskomusten historia antaa kuitenkin hieman syytä epäillä myös kyseisen uskomusgenren nykyversioita. Myös tämän takia alan tutkimus on yhä ajankohtaista.

Valitsemani magian määritelmä poikkeaa tietenkin esimoderneista käsityksistä. Richard Kieckheferin mukaan esimerkiksi "lumottuja esineitä" (charms), "siunauksia", parannusmenettelyjä yms. ei silloin mielletty magiaksi. Osa näistä saattoi olla väärin ymmärrettyjen, mutta luonnollisten vaikutusten hyväksikäyttöä (esimerkiksi aspiriinin tai vastaavien luonnossa esiintyvien aineiden käyttöä kasvin muodon takia). Suurin osa oli luultavasti pelkkää kuvitelmaa, mutta silti oleellinen osa aikansa maailmankuvaa. Esimerkiksi renessanssin aikana kukoistaneen emblemaattisen maailmankuvan mukaan (laajasti ymmärrettynä) samankaltaisten asioiden välillä on näkymätön yhteys. Nykynäkökulmasta tämä yhteys näyttää yliluonnolliselta, mutta aikanaan sitä pidettiin luontoon kuuluvana. Keskiajalla, niin sanotun "uuden ajan" alussa, tai yleensäkään milloinkaan, maallikoilla ei näytä olleen juurikaan kiinnostusta tietää, miksi jokin toimenpide saa (väitetysti) aikaan tietyn seurauksen - heille käytännön ohjeet sen suorittamiseen riittivät hyvin. Siinä ei ollut mitään sen oudompaa, kuin muussakaan perinteisten ohjeiden mukaan toimimisessa. Mutta henkien ja demoneiden kutsuminen erosi tästä selvästi ja sitä he kutsuivatkin Kieckheferin mukaan nekromantiaksi tai "pahaksi taikuudeksi" (sorcery).

Teoretisointi jäi siis keskiajalla oppineille, jotka jakoivatkin magian "luonnolliseen" ja "demoniseen". Ensimmäinen oli vain luonnon salattujen voimien ("occult virtues", "hidden powers") käyttöä tarkoitukseen sopivin tekniikoin. Toinen sen sijaan oli uskonnon kieroutunut muoto, jossa käännyttiin Jumalan sijasta demoneiden puoleen.

Uudella ajalla esiintyneeseen Saatanan palvontaan ryhdyttiin usein juuri siksi, että Jumala ei ollut auttanut maallisissa ongelmissa, eikä ollut muitakaan tahoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Tämä erikoinen kristinuskon versio oli saanut vaikutteita mm. Dr. Faustin legendasta, vasallisopimusten muodosta ja Raamatussa mainituista liitoista Jumalan kanssa. Niinpä jotkut kirjoittivatkin tarjouksensa vasallisuhteesta paholaiselle siinä toivossa, että tämä sitten vastalahjaksi auttaisivat heidät pois pulmatilanteestaan (vrt. votiivilahjat "pakanauskonnoissa"). Koska sopimuksen tekotapa johti helposti kiinnijäämiseen (ne kirjoitettiin kuten vasallisopimukset, allekirjoitusta myöten, ja jätettiin sitten kirkon oven koloon) ja koska Helvetin herran ratifioimaksi katsottu vasallisuhde katkaistiin kuolemantuomiolla myös katujien tapauksessa, käyttivät ilmeisesti jotkut tätä eräänlaisena itsemurharatkaisuna (katunut teloitettu pääsi uskonsa mukaan taivaaseen, toisin kuin itsensä tappanut). Kansan parissa kirkollinen käsitys kauheasta ja erittäin vaarallisesta Saatanasta ei uuden ajan alussakaan oikein lyönyt läpi. Yleisempi oli käsitys, että Paholainen on hieman yksinkertainen henkilö, jota huijaamalla saattoi saada haluamansa ja silti pitää sielunsa.

Kirkon käsitys magiasta oli 1500-luvun loppuun mennessä jyrkentynyt sen verran, että sen aiemmin hyväksytty muoto, hyvään tarkoitukseen käytetty magia, sai myös päälleen saatanallisen leiman. Ajateltiin, että sielua kasvattavat vaikeudet tuli kestää ilman "huijaamista". Nyt kaiken magian katsottiin tulevan Saatanasta, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli johdattaa ihmiset eroon kristinuskosta.

Nykynäkökulmasta kristinuskon virallinen asenne näyttää paradoksaaliselta, koska kyseinen uskonto ei supernaturalismissaan ja paranormalismissaan eroa taikauskona pitämästään magian harjoittamisesta. Etenkin esimodernissa kristinuskossa nämä piirteet näkyvät selvästi: pyhimysten tekoja ei voinut ulkoisilla perusteilla erottaa paholaisten teoista; kirkkorakennuksiin tarvittiin (ja tarvitaan katolisessa kirkossa ilmeisesti vieläkin) pyhäinjäännös (joka toimii eräänlaisena taikakaluna); Jumala ja pyhimykset - sekä elävät että kuolleet - saattoivat auttaa yliluonnollisilla tavoilla, jos heitä rukoiltiin; ja niin edelleen.

Sir James Frazer esittää, että maagisen ajattelun teoreettiset perusteet voidaan jakaa kahteen periaatteeseen: samankaltaisuuden (similarity) periaatteeseen ja yhteyden (contact tai contagion) periaatteeseen. Ensimmäiseen perustuvaa magiaa hän kutsuu homeopaattiseksi tai imitatiiviseksi magiaksi. Tähän perustuvassa magiassa pyritään saamaan aikaan tietty vaikutus matkimalla tätä vaikutusta jollakin tavalla, tai käyttämällä hyväksi jotain havaittua samankaltaisuutta asioiden välillä (esimerkiksi jonkin esineen ja halutun vaikutuksen kohteen ulkonäön välillä). Yhteyteen tai tartuntaan perustuva magia sisältää oletuksen kerran yhdessä olleiden asioiden myöhemmästäkin "okkulttisesta" yhteydestä: esimerkiksi hiukset ja kynnet ovat irrottuaankin yhteydessä siihen ihmiseen, josta ne ovat lähtöisin; niinpä vaikuttamalla niihin, vaikutetaan kyseiseen ihmiseen. Kummassakaan magian perustyypissä ei magiaan käytetyn välikappaleen (kuten uhrin hiuksia sisältävän nuken) ja magian kohteen välisellä vallitsevalla etäisyydellä katsota olevan merkitystä. Magian jaottelulla näihin tyyppeihin on kuitenkin vain teoreettista merkitystä, sillä käytännössä tyypit sekoittuvat.

Magiaa voidaan jaotella myös sen oletetun vaikutuskanavan tai -voiman perusteella. Esimerkiksi astraalimagia (astral magic) perustuu kuviteltuun yhteyteen taivaankappaleiden ja vaikkapa ihmisten välillä - astrologiasta tämä eroaa ainoastaan pyrkimyksessä vaikuttaa maailmaan, pelkän ennustamisen sijasta. Astraalimagiassa hyödynnetään homeopaattista (tai emblemaattista) magiaa käyttämällä taivaankappaleiden kanssa assosioituja värejä, merkkejä tms. kyseisen planeetan tai tähtimerkin oletetun voiman välittämiseen tahdotulla tavalla.

Tällaisessa jaottelussa täytyy uskonto selvästi ottaa mukaan yhdeksi magian muodoksi. Tämä näkyy erityisen selvästi hermeettisessä traditiossa, jossa teologia ja luonnontiede yhdistyivät, hepreaa pidettiin Jumalan luomistyön avaimena ja ihminen nähtiin mikrokosmoksena, maailman eli makrokosmoksen kuvana, osana universaalia harmoniaa ja "olevaisen suurta ketjua", joka kulkee kuolleesta materiasta ihmisen sielun kautta Jumalaan, sekä olentona, jolla on jumalainen kyky hallita luontoa. Jopa moderni kristinusko sisältää samoja elementtejä: ihminen Jumalan kuvana ja "luomakunnan kruununa", kuolematon "sielu" yhdistävänä tekijänä ihmisen ja Jumalan välillä, Jumala maailman luojana ja henkilökohtaisena auttajana, ja niin edelleen. Rukousta voi siis aivan hyvin pitää yksinkertaisena maagisena rituaalina.

Ylimalkainen vilkaisu magiaan ja magian historiallis-filosofiseen tutkimukseen on tämän kirjoitelman osalta suoritettu. Magian tekee mielenkiintoiseksi sen historiallinen suhde tieteeseen yhtäällä ja uskontoon toisaalla: se vaikuttaa jonkinlaiselta välimuodolta näiden vastapoolien keskellä. Magia on käytännöllisenä toimintana ollut aina jotain tieteen ulkopuolista ja selvimmin joutunut antamaan periksi tieteen edistyessä ja talloessa sen varpaille. Samalla kristinusko on pyrkinyt tekemään pesäeroa taikauskoon, mutta osoittautuu kuitenkin edelleen ajattelutavoiltaan hyvin samankaltaiseksi magia-uskon kanssa. Mielenkiintoisella tavalla "luonnollisen" alue on kaventunut, kun luonnon "salatut" yhteydet on (ainakin tieteen näkökulmasta) siirretty "yliluonnollisen", eli tuntemattoman ja hylättävän puolelle. Uskonnon rajatessa itsensä "yliluonnolliseen" se on siis tahtomattaan lähestynyt magiaa entisestäänkin.