This page is part of the official web site of Jouni Vilkka at www.kotiposti.net/jounivilkka
The full URL to this page is http://www.kotiposti.net/jounivilkka/MeemiteoriaJaAatehistoria.htm
Back to my philosophy page: http://www.kotiposti.net/jounivilkka/filosofia.htm

* 1. Mitä ontologia on ja mihin sitä tarvitaan?

* 2. Meemiteoria

* 3. Meemiteoria mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä

* 4. Meemiteoria ja aatehistoria

* Kirjallisuus

Ontologiset näkemykset ovat vastauksia kysymykseen, mitä on olemassa? Esitettyjä näkemyksiä on monenlaisia: joidenkin mukaan maailma koostuu aineellisista kappaleista, toisten mukaan kaikki oleva on vain Jumalan ajatuksia. Erityisen merkittävä ongelma on 1600-luvun filosofilta René Descartes'ilta peritty karteesisena dualismina tunnettu jaottelu aineen ja hengen välillä (Descartes 1996). Tästä jaottelusta on tieteissä (ja pitkälti myös filosofiassakin) jo luovuttu. Mutta suurin osa ihmisistä silti edelleen uskoo aineen ja hengen erilliseen olemassaoloon - dualistiseen ontologiaan.

Nykyään voimistuva ja jo hyvin yleinen, luonnontieteellinen eli naturalistinen näkemys ei varsinaisesti esitä väitteitä ontologiasta, mutta kannattaa toistaiseksi materialismia, koska se näyttää tällä hetkellä uskottavimmalta vaihtoehdolta (Peuhu 1997). Kuten edellisestä lauseesta jo huomaa, ei (eksplisiittisesti määritelty) ontologia suinkaan ole tutkimukselle välttämätöntä. Jonkinlainen käsitys siitä kuitenkin tarvitaan, jos tarkoituksena on muodostaa kokonainen maailmankuva (tai -katsomus). Yksittäiselle erityistieteelle ontologia ei siis ehkä ole tarpeellista, mutta koska tieteet ovat parhaimpia tiedonsaannin menetelmiä, joita käytettävissämme on, pitäisi niiden yrittää antaa oma panoksensa myös kysymykseen olevaisen syvimmästä rakenteesta. Fysiikka on jo kauan ollut merkittävin tieteenala tämän kysymyksen kannalta, mutta uusi tiederyväs, kognitiotiede, on tehnyt myös huomattavasti työtä vastatakseen tähän kysymykseen (erityisesti dualismin osalta). Ehkä aatehistoriallakin on jotain sanottavaa asiasta?

Tutkija voi myös kokea hankalaksi, tai ainakin hämmentäväksi, tutkimuksen alalla, jolla ei tutkimuskohteen ontologiasta ole varsinaista näkemystä (huomaamattomia taustaoletuksia lukuun ottamatta). Tällöinhän tutkija ei nimittäin oikeastaan tiedä, mitä tutkii. Epäilen, että tämä tilanne saattaa olla yleinen aatehistoriassa: aatehistorioitsija voi tutkia vaikkapa historian tunnettujen henkilöiden mielipiteiden muuttumista ajan myötä, sekä heidän ajatustensa leviämistä, tietämättä kuitenkaan, mitä ajatukset itse oikeastaan ovat. Oikea näkemys ontologiasta saattaa poistaa mahdollisen liiasta pohtimisesta aiheutuneen päänsäryn, mutta se voi olla vielä hyödyllisempikin: kuten atomiteorian (joka on ontologinen näkemys) omaksuminen aikanaan mahdollisti edistysaskelia luonnon tutkimuksessa, voisi myös oikea ontologia tuoda edistystä aatehistoriaan.

Tässä kirjoitelmassa tulen esittämään ehdotuksen aatehistorian ontologiaksi. Näkemys on naturalistinen ja materialistinen meemiteoria. Se on lähtöisin biologiasta, jossa se syntyi alunperin teoriaksi kulttuurievoluutiosta, mutta on nyt käytössä erityisesti mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä. Meemiteoria antaa omat vastauksensa kysymyksiin mentaliteetin, aatteiden, ajattelun ja ihmismielen ontologiasta. Mielestäni sitä on (ainakin filosofian opiskelijan) paras lähestyä mielenfilosofian näkökulmasta, joten tässä tarkoituksessa esittelen Daniel C. Dennettin teoriaa tietoisuudesta, lähteenäni hänen teoksensa Tietoisuuden Selitys (Dennett 1999). Tätä ennen esittelen suppeasti meemiteorian biologisen lähtökohdan ja perusajatuksen. Jo tässä vaiheessa ilmenee kyllä meemiteoriaan sisältyvä ontologinen kanta. Selitettyäni Dennettin avulla tätä näkemystä tarkemmin, otan viimein käsittelyyn aatehistorian ja meemiteorian mahdollisen soveltamisen siihen. Tässä soveltamani käsitys aatehistoriasta perustuu Markku Hyrkkäsen aatehistorian metodikurssin luentoihin (Hyrkkänen 2001c), sekä kurssin kirjallisiin materiaaleihin, Aatehistorian Idea (Hyrkkänen 2001a) ja Vaikutemalli (Hyrkkänen 2001b).

Meemi (meme) on ensimmäisenä eläintieteilijä Richard Dawkinsin kirjassaan The Selfish Gene vuonna 1976 käyttöönottama termi, jota etenkin Susan Blackmore (Blackmore, 2000) kannattaa. Meemi on oikeastaan materialistinen tapa välttää puhumista ideoista ja mielestä. Meemiä on sanottu myös kulttuurigeeniksi. Tällä ei tarkoiteta jotakin ihmisen geeniä, joka saisi aikaa kulttuurin, vaan kulttuurin evolutionaarista yksikköä, joka vastaa sitä, mitä geeni on biologisille organismeille. Selitys on kuitenkin paras aloittaa alusta, joten ensin meidän täytyy ymmärtää kopioitujien merkitys nyky-biologiassa ja erityisesti evoluutioteoriassa. Kuten Dawkins kirjassaan selittää, geeni on nimenomaan kopioituja. Biologista evoluutiota on paras tarkastella siis geenin kannalta - kyseessä on geenien selviämistaistelu - vaikka sitä voikin kuvata (hieman hankalammin) myös yksilöiden tai "lajien" näkökulmasta. Mutta geeni on vain yksi tapaus yleisemmästä luokasta kopioituja (Dawkins 1993, s. 26-34):

Tämä uusi kopioituja on meemi, kulttuurin välittymisen yksikön eli matkimisen yksikkö. (Sana "meemi" muistuttaa tahallisesti sanaa "geeni".) Blackmore kutsuu Universaalidarwinismiksi (Universal Darwinism) edellä kuvattua, kopioitujiin perustuvaa ajattelutapaa. "Evolutionaarinen algoritmi" (Dennettin termi) voi toteutua sen mukaan millä tahansa kopioitujalla, ei pelkästään geenillä (Blackmore 2000, s. 10-23):

'Meemi' on abstraktiona ainakin lähes samanlainen kuin 'idea', jos jälkimmäiseen ei liitetä platonistisia tai muita "metafyysisiä" konnotaatioita. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan ole meemejä; kriteerinä on kopioutumiskyky. Meemi siis tarkoittaa mitä tahansa sanaa, sävelmää, sanontaa, käsitettä tai vastaavaa mielen sisältöä, joka leviää miltei samoin, kuin geenit. Meemit lisääntyvät kommunikaatioissamme (mukaan lukien passiivisen TV:n katsomisen) ja "elävät" aivoissamme, painettuna kirjoituksena ja kuvina, digitaalisina viesteinä, tai millä tahansa muulla kuviteltavissa olevalla tavalla, jolla informaatio voi säilyä. Kun vaikkapa kuulemme jonkun viheltelevän tarttuvaa kappaletta, kopioituu tämä sävel aivoihimme niiden käyttämällä tallennusmenetelmällä. Syvimmillään meemiä voi siis kuvata materialistisin termein, vaikka se muuten ilmeisesti vastaakin niitä hankalan moniulotteisia termejä, joita olemme tottuneet käyttämään, kuten vaikkapa "ajatus" ja "idea". Seuraavassa tarkastelenkin hieman tarkemmin juuri mainittuja aivojen toimintoja, eli kognitiivisia toimintojamme, Dennettin tietoisuuden teorian mukaisesti.

Meemien leviäminen sai Daniel C. Dennettin mukaan aikaan tietoisuuden synnyn, kun ne muodostivat "kolmannessa evoluutioprosessissa" aivoihimme virtuaalikoneen, jota nyt kutsumme tietoisuudeksi (Dennett 1999, s. 226-236).

Daniel C. Dennettiä voidaan sanoa funktionalistiksi. Vadén selittää Dennettin ja yleisemminkin funktionalistien ajattelutapaa seuraavasti: Erityistieteen kuvauksen ja yksittäisen ihmisen mentaalisen kokemuksen välillä on ero vain kuvaustasossa. Mentaalisen tason kuvaus on annettavissa tietyllä funktionaalisella tasolla, mutta funktionaalinen kuvaus on "katsojan silmässä": itse asiassa on olemassa vain luontoa (fysis). Filosofia siis kuvaa asioita ikään kuin käsitteitä, järkeä, intentionaalisuutta jne. olisi olemassa, vaikka niitä ei oikeastaan olekaan. Dennett sanoisi, että tämän funktionaalisen kuvauksen antamiseen tarvitaan ns. "intentionaalinen asenne" (intentional stance), mutta luonnossa toki on vain mekaanisia tapahtumia (Vadén 2001). Intentionaalisen asenteen siis omaksuu kuvauksen antaja: tämän kirjoitelman lukija saattaa vaikkapa pitää sen kirjoittajaa tietoisena olentona ja näin omaksua tuon asenteen mainittua kirjoittajaa kohtaan.

Dennettin mukaan tietoisuus perustuu aivojemme eri toimintojen yhteisvaikutukseen - ei kuitenkaan niin, että ne synnyttäisivät jonkinlaisen tietoisuuden kokonaisuuden, vaan niin, että jokainen toiminto tekee vain osansa, tietoisen kokemuksen jonkin piirteen. Missään ei ole "kartesiolaista teatteria", jossa nämä kaikki tuotaisiin yhteen sisäisen silmän tai "teatteriyleisön" katseltavaksi. Tällä tavalla toimivien aivojen (tai yhtä hyvin koneen) kaikki osat sisältävät hieman (mutta vain hieman) "tietoisuutta", ja yhdessä ne luovat ikään kuin tarinan yhdestä yhtenäisestä tietoisuudesta. Minuutemme yhtenäisyys syntyy siis vasta tarinassa, jota itsellemme kerromme:

"Minä" on siis vain eräänlainen "kerronnallisen painovoiman keskipiste". Se syntyy, kun aivojemme eri prosessien luomat pienet "juonen kehitelmät" siirtyvät useiden niitä edelleen kehittelevien prosessien läpi ja viimein "tulostuvat" puheena (ääneen tai hiljaa itselleen puhumisena), tai muuna ilmaisuna. Näitä "kerronnallisia nauhoja" aivojen eri osat kehittelevät kuitenkin useita yhtä aikaa kuin rinnakkaisprosessoiva tietokone, ei vain yhtä kerrallaan, kuten peräkkäisprosessointia käyttävä tavallinen henkilökohtainen tietokone. Tuotetusta "tarinasta" syntyy monia eri vedoksia (aivan kuin kirjailijaltakin), jotka saattavat korvata toisiaan ilmaistuksi tulemisensa jälkeenkin. Tästä syystä Dennett käyttääkin tietoisuuden teoriastaan nimeä "monivedosmalli":

Aivoissa on alueita, jotka ovat "erikoistuneet" johonkin tiettyyn toimintaan, kuten aisti-impulssien vastaanottoon. Kun ne aktivoituvat, niistä voi alkaa aktivaation leviäminen, joka leviää läpi aivokuoren. Tässä aktivaatiossa syntyy "kerronnallisia ketjuja" ja niiden korjailua. Näkemys perustuu konnektionismiin. Konnektionismin "verkko" on rinnakkaisprosessoiva (PDP, parallel distributed processing) tietokone, jossa suorittimia on tavallisen henkilökohtaisen tietokoneen yhden kappaleen sijasta johdinverkossa useita rinnakkain ja peräkkäin, hieman samoin kuin solmut kalastusverkossa. Rakenne on keksitty matkimalla aivosolujen yhteyksiä, synapseja (Dennett 1999, s. 302; myös Kosko 1996, s. 240-242). Pentti Määttänen selittää konnektionistista verkkoa näin:

Verkkoa "opetetaan" tunnistamaan syötteet muuttamalla yhteyspainojen kombinaatioita, kunnes se tuottaa oikeasta syötteestä oikeanlaisen vasteen. Sama kombinaatio voi eri syötteillä tuottaa monia erilaisia vasteita, eikä verkon kykyä assosioida syötteet ja vasteet voi mistään havaita, muulloin kun verkon ollessa asianomaisessa tilassa (Määttänen 1998, s. 116-117). Näin siis aivoissa syötteenä voi toimia vaikka näköhavainto ja vasteena silmän liikuttaminen. Koska aivosolut (ja hermosolut yleensäkin, aivan kuten myös konnektionistisen verkon solmut) "laukeavat" (lähettävät alkutilaa) normaalistikin ilman "syötettä" satunnaisin aikavälein, saattaisi se käsittääkseni joskus saada aikaan laajempiakin aktivaatioita - ja siis harhailevia ajatuksen poikasia. Erityisesti ne innostuvat ilmeisesti silloin, jos ne eivät saakaan informaatiota, vaikka ovat tottuneet sitä saamaan (esimerkiksi näköalueen aivosolut silmien ollessa kiinni, vaikkapa meditaatioyrityksen aikana). Tähän ainakin viittaavat hallusinaatiokokemukset. Ne nimittäin näyttävät johtuvan pitkälti siitä, että aivojen "informaation nälkä" ei tule tyydytetyksi (Dennett 1999, s. 27-28).

Aivojamme ja mieliämme ei tietenkään ole joku kognitiotieteilijä säätänyt, kuten konnektionistista verkkoa, vaan ne ovat muovautuneet biologisen evoluution, oman oppimisen, sekä kulttuurievoluution myötä. Itseorganisoituvat verkot ovat uusi konnektionismin suuntaus, jossa ympäristön vaikutuksen avulla muovautuvia verkkoja ei tarvitse säätää "sisältä käsin", kuten yllä käytetyssä mallissa, vaan ne säätävät itsensä "kokemustensa" perusteella (Määttänen 1998, s. 118-120; myös Kosko 1996, s. 240-242).

Toimivat aivot sitten minkä fyysisen ratkaisun mukaisesti tahansa, Dennettin mielestä niiden funktio on silti sama: ne mahdollistavat virtuaalikoneet, eli fyysistä toteutusta (abstraktissa mielessä) ylemmällä tasolla toimivat "loogiset" (tai funktionaaliset) koneistot, aivan kuten tavallisen tietokoneen samana pysyvä "hardware" (prosessori, kovalevy, yms.) mahdollistaa siinä toimivat virtuaalikoneet (tietokoneohjelmat), jotka toteuttavat mitä erilaisempia asioita saman, muuttumattomana pysyvän rakenteen "päällä" (laitteistoa ei tarvitse vaihtaa, riittää että vaihtaa ohjelmaa) (Dennett 1999, s. 237-239).

"Minuus" ei Dennettille ole, kuten yllä huomasimme, sellainen kokonaisuus, joksi itsemme (yleensä) koemme. Minuudella, kuten tietoisuudellakin, on biologinen perusta: sen perustavin muoto on erottelu itsen ja ulkomaailman välillä; ilman tätä erottelua organismi saattaisi syödä huomaamattaan itsensä. Kuitenkaan pelkkä biologia ei selitä ihmisen minuutta, sillä me elämme symbioosissa miljoonien bakteerien ja pieneliöiden kanssa. Lisäksi käytämme vaatteita, kuten etanat kuoriaan. Voimme tavallaan pitää esinettä (kuten miekkaa tai jopa autoa) osana itseämme. Minuus syntyy vasta kerronnallisena painopisteenä, jonka organismi luo itselleen helpottaakseen selviämistään (Dennett 1999, s.460-466). Rannikkovartioston tutkaa käyttävä veneilijä navigoi ja tunnistaa veneensä näytöltään vertaamalla tutkapisteen liikkeitä veneellään tekemiinsä liikkeisiin (joita tekemällä hän erottautuu muista tutkapisteistä). Analogiaa käyttäen Dennett kirjoittaa:

Hyrkkäsen esittämän aatehistorian väljän määritelmän mukaan

Edelleen, aatehistorioitsijan menetelmiä, tai erilaisia näkökulmia aatehistoriaan, voidaan eritellä ainakin seuraavasti:

Lienee sanomatta selvää, että käsittäminen tai ymmärtäminen, intentiot ja jopa mentaliteetti yms. ovat mentaalisia, ts. kognitiivisia toimintoja. Aatehistorioitsija ei kuitenkaan (ilmeisesti) yleensä välitä juurikaan tutkimuskohteensa psykologisesta puolesta, vaan olettaa tutkimillaan henkilöillä tai ryhmillä olevan jonkinlaisia ajatuksia, asenteita, mielipiteitä, kyseenalaistamattomia oletuksia jne. Tämä tervejärkisen tuntuinen asenne on varmasti ollut hyödyllisempi kuin näiden asioiden syvällisempi pohtiminen, sillä niiden esiin nostamiin kysymyksiin, esimerkiksi liittyen niiden ontologiseen asemaan, ei ole vieläkään varmoja vastauksia. Mutta uusi teoria meemeistä on mahdollisesti sellainen ontologia, jonka aatehistorioitsija voi omaksua sillä tieteellisellä asenteella, jolla tutkija yleensäkin teorioita omaksuu: toistaiseksi parhaana ilmiöiden selityksenä. Se on myös teoria, jonka arvoa aatehistorioitsija voi käyttämillään menetelmillä arvioida ja näin osallistua nykyään niin muodikkaaseen kognition tutkimukseen.

Meemiteoria esittää, että ajattelu on pohjimmiltaan meemien toimintaa kognitiivisessa koneistossamme - olemme meemikoneita (Blackmore 1999). Kulttuuri ja aatehistorian käyttämä termi 'mentaliteetti' ovat myös pohjimmiltaan memeettisiä.

Aatehistorioitsija voisi meemien sijaan olettaa vaikkapa kartesiolaisen sielun yliluonnollisine ajattelukykyineen, tai jonkinlaisen metafyysisen kansan hengen olemassaolon, ajattelua ja mentaliteettia selittämään, mutta näille oletuksille ei löydy tieteellistä tukea ja ne jäisivät epäilyttäviksi oletuksiksi, vailla minkäänlaista hyötyä. Ne "selittäisivät" mysteerin toisella mysteerillä, mitä ei voi sanoa kovin valaisevaksi. Onkin selvästi parempi ennemmin olla välittämättä koko ongelmasta, kuin ottaa käyttöön hyödyttömiä ja pahimmillaan haitallisia postulaatteja.

Meemiteorialle ei välttämättä ole (ainakaan vielä) voimakasta näyttöä, mutta ainakin se on yhteensopiva naturalistisen maailmankuvan kanssa. Se selittää mysteerejä tarvitsematta lukuisan joukon ilmiöitä erittäin elegantilla periaatteella, joka voidaan vieläpä johtaa sitä yleisemmästä ja erittäin vahvasti varmennetusta periaatteesta - evoluutioteoriasta. Aatehistorian kannalta meemiteorian perusyksikkö, meemi, on lisäksi kiinnostava siksi, että tutkijan ei tarvitse välittää tutkimansa historiallisen henkilön päässä aikanaan liikkuneista ajatuksista - asia, jota ei mitenkään voida todentaa - sillä hän voi sen sijaan rauhallisin mielin keskittyä tämän kirjoituksiin, joissa hänen aivoissaan asustaneet meemit paljastuvat. Ehkä aatehistorian menetelmiin voikin liittää meemihistorian? Kaikessa tässä on ainakin syytä kiinnittää teoriaan huomiota, vaikkei sitä näillä perusteilla vielä todeksi voikaan sanoa.

Mentaliteetin tutkimuksessa kohteena on yleensä pitkäkestoiseksi ja hitaasti muuttuvaksi oletettu tietyn aikakauden tai kulttuurin ihmisille yhteinen ominaisuus.

Yhteneväisyys Dennettin meemiteoreettiseen mielenteoriaan on huomattava, kuten jo hänen teoriaansa esittelevässä kappaleessa lainatusta otteesta voi nähdä:

Aatehistorian mentaliteetissa on kyse Dennettin tutkimien yksittäisten aivojen meemien aiheuttamat 'taipumukset', 'käyttäytymisvalmiudet' yms. Vain tutkimuskohde on eri tavalla valittu: Dennettiä kiinnostaa yksittäisen ihmisen kognitiiviset prosessit, aatehistorioitsijaa laajemman yhteisön "näkymättömät" ennakko-oletukset, joihin heidän muu ajattelunsa ja toimintansa perustuu.

Vaikuteanalyysi perustuu oletukseen, että ihmiset saavat toisiltaan vaikutteita. Tätä mallia Hyrkkänen esittelee näin:

Vaikutemallia voisi myös pitää meemien kopioitumisen mallina: kun halutaan selvittää mistä ja miksi joku henkilö on meeminsä saanut, voidaan turvautua vaikuteanalyysiin. Meemithän eivät tietenkään voi vain hypätä aivoista toiseen, vaan ne välittyvät erityisesti puheen ja kirjoituksen, mutta myös minkä tahansa muun (käyttäytymisenä) kopioitavan käyttäytymisen avulla. Puhetta historiasta on säilynyt vain rajoitetusti ja vain meitä lähellä olevalta ajalta, mutta kirjallisia ja muita lähteitä voidaan kyllä myös tutkia meemiteorian näkökulmasta. Esimerkiksi jonkin sanonnan yleistyminen tiettynä aikana voidaan nähdä tietyn meemin leviämisenä. Syitä tietyn mielipiteen (tai vain esimerkiksi ehdotetun sanonnan) omaksumista voidaan pitää meemin kopioitumisena henkilön aivoihin. Tätä leviämistä ja kopioitumista voi aatehistorioitsija tutkia apunaan "historioitsijan hyveet", eli "järki, maltti ja kärsivällisyys, suhteellisuuden taju, sekä historiallinen mielikuvitus" (Hyrkkänen 2001c), siis aivan normaalisti. Meemiteoria tarjoaa vain naturalistisen ontologian, eli kertoo, mistä itse asiassa on kysymys, mitä 'vaikute' on jne. Lisäksi eräät Blackmoren huomiot meemien kopioitumisesta saattavat olla hyödyllisiä uudelle aatehistorioitsijallekin (siis sellaiselle, joka ei vielä itse ole tehnyt samoja huomioita), joten esittelen seuraavassa niitä.

Kirjoittaessaan memeettisestä altruismin (eli epäitsekkään toiminnan) teoriastaan, Blackmore mainitsee, että:

Jos Blackmoren väite pitää paikkansa, ihmiset matkivat eniten niitä, joista pitävät. Tämä ei tunnu kovin yllättävältä, mutta on silti merkittävä huomio. Joskus ihmiset omaksuvat ja levittävät sellaistenkin ihmisten mielipiteitä, joista eivät pidä (vaikkapa huomaamattaan), mutta tämän pitäisi olla harvinaista. Tutkijan, joka olettaa kohteenaan olevan historiallisen henkilön saaneen vaikutteita (eli meemejä) vihaamaltaan henkilöltä, on siis tärkeää löytää tälle oletukselle tukea antavia todisteita, sillä muutoin sitä voidaan pitää epätodennäköisenä, vaikka muut vaikuteanalyysin kriteerit, eli ajallinen ehto, kontaktiehto, samanlaisuusehto ja muutosehto, täyttyisivätkin (Hyrkkänen 2001b, s.4).

Toiseksi, Blackmore huomauttaa, että monet meemit kopioituvat yhdessä, siis eräänlaisena yksikkönä, josta hän käyttää nimitystä 'meemipleksi' (memeplex):

Esimerkiksi taikauskot ovat tällaisia meemipleksejä: ne sisältävät vaikkapa meemejä Jumalasta ja Taivaasta, Sielusta ja Käskyistä. Mikään niistä ei ehkä leviäisi yksin yhtä hyvin kuin osana tätä "uskontoa". Tämän huomion merkitys aatehistorialle on tietysti siinä, että on ilmeisesti todennäköisempää, että henkilö omaksuu mainitun kaltaisia meemipleksejä kokonaan, kuin että hän omaksuisi vain jonkin sen osan. Poikkeavissa tapauksissa on siis tutkijalle enemmän selitettävää.

Blackmore selittää tiettyjen, tavallista erikoisempien meemien ja meemipleksien, nimittäin paranormaaleihin ilmiöihin liittyvien uskomusten leviämistä seuraavasti (sama pätee tietysti taikauskoihin yleisemminkin):

Aatehistorioitsijalle meemiteoriasta voidaan saada myös seuraavanlaisia neuvoja. Mikä tahansa "selitys" jollekin merkittäväksi koetulle kokemukselle on siis helppo omaksua kun sille ei ole "kilpailevaa" selitystä. Jo omaksuttua käsitystä (tällaisesta asiasta, ehkä yleisemminkin) ei helposti muuteta. Jos kyseinen meemipleksi sisältää paikalliseen kulttuuriiin (tai mentaliteettiin) sopivia ja erityisesti vetoavia piirteitä, se omaksutaan helpommin. (Esimerkiksi samurai saattoi omaksua Zen-buddhalaisuuden, koska siihen liittyy samuraiden arvostamaa henkistä ja fyysistä kurinalaisuutta.) Laajalti levitetty informaatio voi "tarttua" suoraan tai välillisesti: vaikkapa TV-ohjelman katsomisesta suoraan, tai vasta toisen TV:n katsojan innokkaan propagoinnin seurauksena. Näkemys tai väite omaksutaan helpommin ihmiseltä (jopa TV:n välityksellä), kuin jostain vähemmän persoonallisesta lähteestä. Väitteen esittäjän rehellinen ja innokas olemus edesauttaa sen omaksumista. Ja sellaisten väitteiden, joita ei edes periaatteessa voida kumota, voidaan olettaa olevan pysyvämpiä, kuin muiden. Esimerkiksi valtauskonnot säilyttävät asemansa todennäköisesti juuri tästä syystä.

Blackmore muistuttaa myös "ristiriidattomuusperiaatteesta" (consistency principle), joka on jo psykologiasta tuttu käsite. Sen mukaan ihmiset pyrkivät ristiriidattomuuteen ja myös arvostavat ristiriidattomuutta. Näin ollen ristiriidattomat (tai sellaiselta vaikuttavat) meemiplexit omaksutaan helpommin, samoin kuin altruismi. Vaikka ihmiset huomaamattaan omaksuvatkin paljon ristiriitaisia ajatuksia, he eivät yleensä hyväksy niitä yhtä aikaa. Nimittäin tila, johon henkilö joutuu huomatessaan uskomustensa ristiriitaisuuden, siis "kognitiivinen dissonanssi" (Cognitive Dissonance; myös psykologiasta), on meille epämiellyttävä. Sellaiseen joutuessamme pyrimme saavuttamaan vakaan tilan, mikä vaatii usein jonkin uskomuksen hylkäämistä. Kognitiivinen dissonanssi siis saattaa olla syynä joihinkin henkilön mielipiteen muutoksiin. Jos voidaan näyttää, että henkilöllä oli ristiriitaisia käsityksiä tätä muutosta ennen, voi syy vaihtuneisiin käsityksiin olla niiden ristiriitaisuuden kohtaamisessa. (Sama, s. 165)