Jouni Vilkka

2002-11-24

Takaisin filosofiasivulleni

This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.

The full URL to this page is

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Radikaalihistoria.htm

1. Johdanto

2. Anarkistinen tietoteoria ja tiedon intressit

3. Intermissio - Filosofian historia

4. Erilaisten historia

5.Tieteellisyydestä

Tämä luentopäiväkirja perustuu lähes täysin luentosarjaan Radikaali historia, jonka luennoivat Pertti Haapala, Juha Hiltunen, Marjo Kaartinen, Anu Lahtinen, Marianne Liljeström, Toivo Nygård, Juhani Sarsila, Jari Sedergren ja Juha Siltala. Tämän tarkempia viitteitä eri luentoihin en mainitse.

Kirjoitemani aiheena on joidenkin radikaalien historian tulkintojen anti historiantutkimuksen metodologialle. Radikaaleja esitellyt näkemykset eivät tosin enää oikeastaan ole. Erityisesti niistä tässä esiin tuodut seikat eivät sitä ole, vaikka jotkin muut piirteet olisivatkin. Mistään metodioppaasta ei siis tietenkään ole kysymys, eihän siihen riittäisi käytettävissä oleva tilakaan. Korkeintaan tätä voisi pitää johdantona tieteenfilosofian kannalta erittäin kiinnostavaan aiheeseen: historiantutkimuksen filosofiaan ja metodologiaan.

Aloitan anarkistisesta tietoteoriasta ja tiedon intresseistä, joiden jälkeen pidän taukoa filosofian historiassa. Tämän jälkeen kerron hieman "erilaisuuden" käsitteestä ja sen merkityksestä historiantutkimukselle. Lopuksi jätän muutaman sanan tieteellisyydestä ja sen tuntomerkeistä yleisesti.

Paul Feyerabend tuli kuuluisaksi "anarkistiseksi" kutsumansa tietoteorian kehittäjänä ja positivismin kriitikkona. Positivismin tärkein perusoletus on ajatus tieteestä yhtenä metodina. Positivisteille fysiikka edusti esimerkkitiedettä, jota muiden alojen tulisi jäljitellä, jotta niistäkin tulisi tieteitä. Olennaista ei kuitenkaan ole niinkään valittu esimerkki, vaan ajatus yhdestä metodista, joka mahdollistaa tieteen ykseyden. Feyerabendin mukaan sen sijaan, että kehitellään yhtä metodia (tutkimusmenetelmää), jota sovellettaisiin kaikille aloille, tulisi keksiä aina tilanteeseen sopiva menetelmä, joiden valinnalle ei siis voi antaa mitään rajoituksia a priori, vaan "mikä tahansa kelpaa" ("anything goes"). Itse asiassa tieteet ovat hänen mielestään historiallisesti kehittyneetkin juuri näin - yhden ainoan metodin soveltaminen ainoastaan hidastaisi tieteen kehitystä. Jo tieteen kehityksenkin kannalta on tärkeätä antaa kaikille ajatuksille ja ehdotuksille mahdollisuus, vaikka kaikkea ei lopulta hyväksyttäisikään. Hulluimmiltakin kuulostavat hypoteesit saattavat sisältää totuuden hippusen.

Historian tutkimuksessa Feyerabend ei usko voitavan soveltaa luonnontieteissä yleistä lakeihin perustuvaa "peittävän lain mallia" (covering law model). Yksi teoria ei koskaan selitä kaikkea, vaan eri asioita joudutaan selittämään eri tavoin. Historiassa ei myöskään ole valmiiksi annettua ("ensisijaisia") "lähteitä" - vapaa ja mielikuvituksellinen lähteiden valinta on tutkimuksen kannalta valaisevampaa.

Myös luonnontieteiden käsitys "arvovapaasta" (tarkoittaa lähinnä "ei-poliittista") tieteestä täytyy Feyerabendin mielestä hylätä, sillä tiede on yhteiskunnallista ja poliittista. Etenkin historian tutkimuksessa tämä näkyy selvästi. Poliittiset sidonnaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä ole pelkkä haitta, sillä tutkijalla on myös yhteiskunnallinen vastuunsa. Tutkijan täytyy pyrkiä tietoisuuteen käyttämiensä käsitteiden ja rakentamiensa tulkintojen poliittisuudesta ja arvosidonnaisuudesta.

Michel Foucault käyttää tässä yhteydessä termiä 'diskursiivinen valta'. Esimerkiksi sillä, miten määritellään 'ateismi', voidaan vaikuttaa ihmisten käsityksiin ja sitä kautta käyttäytymiseen: uskovaisten käyttämä ateismin määritelmä on samalla pyrkimys tehdä ateismi naurettavaksi kannaksi, jota kukaan ei omaksuisi. Näin myös vaikutetaan siihen, miten ihmiset suhtautuvat niihin, jotka kutsuvat itseään ateisteiksi. Toisaalta, vaikkapa neutraalitkin kuvaukset sotarikoksista saattavat sellaisenaan kelvata "oikeutukseksi" niihin syyllistyneisiin (tai sellaisiksi katsottuihin) kohdistettuihin julmuuksiin. Luonnollisina näyttäytyvät (kuten myös numeerisesti esitetyt) käsitteet, kuten vaikkapa sukupuoli ("mies", "ihmisuros") ja seksuaalisuus ("heteroseksuaalinen") ovat vaarallisimpia, koska niiden "luonnollisuus" sokaisee ja estää näkemästä niiden mielivaltaisuuden. Esimerkiksi biologinen sukupuolikäsite (sex) on sumea, kuten lähes kaikki tieteelliset käsitteet: luokittelu sukupuoleen perustuu jonkinlaiseen materiaaliseen "perheyhtäläisyyteen", ei johonkin metafyysiseen olemuksellisuuteen. Seksuaalisuuskäsitteetkin on rajattu pääasiassa tiukkarajaisiksi miellettyihin ryhmiin, vaikka (esim. sosiologiassa) onkin esitetty, että seksuaalisuus olisi paremminkin häilyvä, muuttuva ja asteittainen piirre (jolloin kaikissa saattaisi siis, homofobien yms. kauhuksi, olla hiukkasen "perverssejä" seksuaalisia taipumuksia).

Moraalisilta valinnoilta ei voi välttyä. Täytyykin kysyä siis, miksi tutkimme tai kirjoitamme, mitä kirjoitamme ja mitä poliittisia tai ohjelmallisia tavoitteita tai arvoja toimintamme taustalta voi löytyä. Tutkimusta ei kuitenkaan kannata hukuttaa itsereflektioon, koska se tuskin on tutkimuksen pääasiallinen tavoite.

Vaikka historia onkin vahvasti arvosidonnaista, ei kyse ole kuitenkaan pelkästä politiikasta. Historian tutkimus on kuitenkin tiede ja sellaisena siis intersubjektiivista, eli yhteisössä syntyvää ja tiedeyhteisön kritiikin koettelemaa. Tutkimuksen on perustuttava kaikkeen siihen aineistoon, joka tutkimuksen kannalta on välttämätöntä. Mitään ennalta annettua materiaalin rajausta ei kuitenkaan ole, sillä kaikkea voi pitää jonkin representaationa tai viitteinä johonkin merkitysverkon sisällä. Tapahtumat ovat aina tulkittuja ja merkityksellisiksi tehtyjä, joten mitään selontekoa ei voida hyväksyä sellaisenaan - tämä koskee myös vanhaa ja hyväksyttyä aineistoa ja siitä annettua valmiita tulkintoja. Poliittisia tavoitteita ei saa piilottaa tieteellisenä esitettyyn tutkimukseen; tutkijan täytyy sanoa motiivinsa julki, jolloin myös hänen itseymmärryksensä (ja sitä kautta tieteellinen tutkimuksensa) saattaa parantua. Silmiään ei tietenkään saa sulkea vääryydeltä vain näennäisen objektiivisuuden ja neutraaliuden tavoittelun takia. Jos tutkimus (tietysti vääristelemättä) tukee tutkijan käsitystä jostain nykyhetkessä vallitsevasta vääryydestä, on tutkijalla eettinen velvollisuus tehdä parhaansa kyseisen asiantilan korjaamiseksi, esimerkiksi kertomalla näkemyksestään julkisesti.

Menneisyyden ihmisiä ei tarvitse tuomita, mutta heidän tekoihinsa voi ottaa kantaa nykyisyyden näkökulmasta, jotta niistä voitaisiin oppia jotain. Tieteen keskeinen tehtävä on antaa tietoa ja selityksiä todellisuudesta, auttaa maailmankuvan rakentamisessa. Luonnontieteellistä hallintaa ei historian tutkimuksella voi tavoitella, mutta mielipiteisiin sillä voi vaikuttaa. Lisäämällä ihmisten ymmärrystä paikastaan maailmassa ja valottamalla heidän tiedostamatta hyväksymiään oletuksia annetaan heille myös mahdollisuus pyrkiä paremmin oikeutettuihin näkemyksiin. Monet poliittiset hallinnan muodot tulevat heille läpinäkyviksi, eikä ole (toivottavasti) enää helppoa ajaa heitä laumana tuhoon, kuin tarinan sopuleita merenrantajyrkänteeltä - kuten monesti tähän asti on tehty (esimerkkeinä riittänevät natsi-Saksa, Neuvostoliitto, entinen Jugoslavia, sekä tietysti Lähi-itä kautta aikojen).

Historian tutkimuksen tärkeimpiä puolia on itseymmärryksemme lisääminen. Nykyiset ajattelutapamme ja käsityksemme eivät ole itsestäänselvyyksiä ja niillä on oma historiansa. Filosofia on vaikuttanut merkittävästi niiden kehitykseen, joten filosofian historian tunteminen lisää itseymmärrystämme. Eri kulttuureissa ja historian eri vaiheissa on ajateltu eri tavoin, mutta jotain samaakin niiden väliltä saattaa löytyä. On mahdollista, että ajattelussamme on jotain yleisinhimillistä, osan ollessa kulttuurisidonnaista. Esimerkiksi argumenteissa ei ole välttämättä suurtakaan eroa eri aikakausien välillä. Tähän viittaa mm. se, että Aristoteleen teoksissaan tieteestä ja etiikasta (yms.) esittämät argumentit ovat yhä vähintään kiinnostavia, sillä ne ovat edelleen uskottavia. Itse asiassa myöhempi tiede ja poliittinen ajattelu on paljosta Aristoteleelle velkaa.

Vanhemmassa historiantutkimuksessa painotettiin yhteiskunnan niin sanottua "yläpäätä", eli taloudellista, poliittista tai intellektuaalista eliittiä. Termi "erilaiset" tässä viittaa siis näiden ryhmien eräänlaiseen vastapuoleen, tai ainakin niistä eroavaan joukkoon: tavalliseen "rahvaaseen", sekä kaikenlaisiin marginaaliryhmiin, kuten köyhiin, rikollisiin ja hulluihin. Näiden ryhmien tutkiminen alkoi yhteiskuntatieteiden piirissä, sillä ne sisältävät normatiivisia tavoitteita (yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen). Yhteiskuntatieteet ottivat historiantutkimuksen avukseen, selvittämään mm. "erilaisiin" liittyvien käsitteiden syntyä. Historiatieteessä huomattiin "erilaisten" tutkimisen ja siinä hyödyllisen mikrohistorian anti historiantutkimukselle itselleenkin: näköala historiaan laajeni ja tavallisen kansan ajattelun, sekä eri aikojen ajattelutapojen tai mentaliteetin tutkiminen tuli mahdolliseksi.

Historiallisesti yhteiskunnallisen marginaalin manipulointiin on ollut käytettävissä kolme keinoa: eliminointi, eristäminen ja integrointi eli sopeuttaminen. "Normaalit" ovat nähneet erilaiset aina uhkana ja "epänormaaleina" - heidän on koettu aiheuttavan sosiaalisia ongelmia. Käsitteiden rajat ovat muuttuvia, mutta helposti dikotomisia, eli toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Niinpä "epänormaalius" yleensä aina rajaa kohteensa selvästi erilleen "normaalista", mutta rajauksen kohde muuttuu historiallisesti. Vaarana historiantutkimuksessa on sama dikotominen ajattelu, joka saattaa heijastaa tutkijan omia kontingentteja käsityksiään tutkimuskohteena olevan kulttuurin käsitysten sijaan. Esimerkiksi köyhyyttä ei ole helppo määritellä tarkasti ja kaikki sen määrittelyt ovat mielivaltaisia. Käytetyt käsitteet ovat yleensä sumeita, eivät kartesiolaisen kirkkaita ja selvärajaisia.

Yhteiskunnassa on yleensä eletty ylä- ja keskiluokan ehdoilla. Niihin kuuluvat ovat pyrkineet hallitsemaan alempiaan, eivätkä ole pitäneet alempien luokkien edustajia subjekteina, vaan objekteina, joiden häiritsevää poikkeavuutta täytyi jotenkin muuttaa. Tästä seuranneet paperijäljet ovat tutkijoille hyödyllisiä lähteitä. Niiden laatijat tekivät merkintöjä tietysti vain toimenpiteiden kohteista (esim. rikollisten rangaistuksista tai hullujen ym. passituksista hoitoon), eivät toimijoista. Toimenpiteiden kohteet ja marginaaliin kuuluneet ihmiset eivät tuottaneet lähteitä, koska heillä ei siihen yleensä ollut edellytyksiä. Niinpä tutkijoilla on käytössään vain yksipuolisia lähteitä. Niiden perusteella voi kuitenkin tehdä päätelmiä myös valtanäkemyksistä ja asenteista; julkilausumattomat arvot täytyy kaivaa esiin toiminnasta. Näin erilaisten historiasta tulee koko yhteiskunnan historiaa.

Marginaali on aina haluttu unohtaa tai sivuuttaa - heitä ei huomioitu, ellei heitä ollut "pakko" käsitellä jotenkin. Niinpä heistä on kaiken kaikkiaan melko vähän lähteitä. Erilaisuutta on hävetty, poikkeavuutta pelätty ja marginaalia väheksytty. (Esimerkki vähättelystä: vielä nykyään saa jopa tamperelaislukiossa kuulla naurettavan väitteen, että "ateismi on vain nuoruuden ohimenevää kapinointia").

Historiantutkimuksen tieteellisyyttä voi havainnollistaa vertaamalla sitä uskonnolliseen ja pseudo-tieteelliseen "tutkimukseen" (kaksi viimeistä eivät ole toisensa poissulkevia kategorioita, mutta tieteeseen kumpikaan ei kuulu). Kaikille kolmelle on yhteistä luultavasti vain se, että niihin jokaiseen kuuluu (yleensä ainakin) oma maailmankuvansa. Kaikkein suurin erottava tekijä tieteessä on sen fallibilistinen näkemys, joka kieltää absoluuttisen totuuden, jonka sekä uskonnot että pseudo-tieteet yleensä väittävät saavuttaneensa; tieteessä oletetaan kaiken tiedon olevan väliaikaista ja korvattavissa oikeammilla käsityksillä - toisin kuin vastakkaisten näkemysten kyseenalaistamattomat dogmit. Tästä syystä tieteessä täytyy esittää "ehtolauseita" argumentaatiolle ("Jos on totta, että A, niin B"), pelkän "totuuksien" julistamisen sijaan ("On totta, että B!"). Tieteessä ei voi kilpailevia hypoteeseja myöskään hylätä ilman perusteita, dogmaatikot sen sijaan hylkäävät kerettiläisinä kaikki vähänkin erilaiset ajatukset. Historiatieteessä ei ajassa poukkoilevaa anakronismia sallita, päätelmien täytyy olla loogisesti päteviä ja lähdeviitteet, sekä tietysti lähdekritiikki ovat perusvaatimuksia. Jos uskonnollinen tai pseudo-tieteellinen joskus osan näistä vaatimuksista täyttääkin, kyse on poikkeuksista.

Esimerkkinä lähdekritiikistä esittelen seuraavaksi entisaikojen kronologien tekstien lukemisessa vaadittua lähdekritiikkiä. Kuten jokainen meistäkin, kronologit olivat aikansa ja yhteisönsä vankeja. Heihin kohdistuvaa lähdekritiikkiä voikin jakaa henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin tekijöihin. Edellisiin kuuluu sosio-poliittinen ympäristö, jossa he elivät. Esimerkiksi uskonnollinen sensuuri on ollut voimakasta useimpina aikoina ja useimmissa paikoissa. Myös normatiiviset käsitykset, esimerkiksi seksuaalisuudesta, vaikuttivat todennäköisesti kirjoittajien ajatteluun (esimerkiksi marginaalin sivuuttamisena, mikä voi "näkyä" vain poissaolona). Yleensä uskontoa tai maallista auktoriteettia ei voinut ainakaan suoraan kyseenalaistaa, mikä saattaa johtaa kritiikin piilottamiseen. Lähdeviitteitä tai lainauksia ei yleensä myöskään ilmoitettu esimoderneissa teksteissä, joten niiden löytämiseen tarvitaan lukeneisuutta. Henkilökohtaisiin tekijöihin kuuluvat esimerkiksi kirjoittajan edellytykset välittää uskottavaa informaatiota: esimerkiksi koulutus, elämäntilanne ja persoonallisuus, sekä kirjoittajan "sidosryhmät" (vaikkapa veljeskunta) heijastuvat melko todennäköisesti kirjoituksesta - niiden vaikutukset tuotokseen täytyy tutkijan arvioida itse. Kronikoitsijan (todellisten) motiivien arvioiminen saattaa olla kuitenkin kaikkein vaikein tehtävä.