This page is part of the official web site of Jouni Vilkka at www.kotiposti.net/jounivilkka
The full URL to this page is http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Renessanssihumanistit.htm
Back to my philosophy page: http://www.kotiposti.net/jounivilkka/filosofia.htm

*1. Johdanto

*2. Yksilön synty

*3. Skolastiikasta humanismiin

*4. Kohti uutta tiedettä

*5. Renessanssin perintö

* Kirjallisuus

Osapuilleen vuosiin 1300-1600 sijoittuu "Länsi-Euroopan kulttuurihistorian suurin murros" - kuten Mikko Yrjönsuuri (1998, s. 140) tuota aikaa luonnehtii. Tähän murrokseen liittyy renessanssi ja reformaatio (ns. uskonpuhdistus), joista ensimmäinen on tämän kirjoitelman aiheena. Historiantutkija Mark Kishlanskyn (ja muiden) rajaamana Italian renessanssi käsittää kaksi vuosisataa suurin piirtein 1350-1550 (Kishlansky et al. 1997, s. 244). Heikki Mikkeli tarkoittaa renessanssilla filosofian historiassa vuosia 1350-1600 (Mikkeli 1998, s. 161). Koska aiheeni kuuluu filosofiaan, seuraan Mikkeliä rajauksessani. Mutta vaikka kiinnitänkin huomioni pääasiassa tälle aikavälille (ja maantieteellisesti lähinnä Italiaan), en voi ummistaa silmiäni sitä välittömästi edeltävälle ajalle sen enempää kuin sitä seuraavallekaan. Sillä luullakseni mikä tahansa ajanjakso - oli se sitten päällisin puolin miten erikoiselta vaikuttava tahansa - osoittautuu lähemmän tarkastelun myötä vain siirtymävaiheeksi sitä edeltävän ja sitä seuraavan ajanjakson välillä. Niinpä luon ensin silmäyksen 1300-luvun alkupuolella syntyneeseen uuteen filosofiseen suuntaukseen ja lopuksi, keskityttyäni suhteellisen mielivaltaisesti (mutta perinteen mukaisesti) ajoittamaani renessanssiin, pohdin hieman sen merkitystä myöhemmälle filosofialle, sekä "tieteen vallankumoukselle" 1600-luvulla ja näistä periytyvälle tieteelliselle maailmankuvalle.

Tämän 1300-luvulla syntyneen, keskiajan skolastisesta ajattelusta radikaalisti poikkeavan ajattelutavan, via modernan ("uusi suuntaus") alkuaikojen tärkeimmät vaikuttajat olivat Johannes Duns Scotus (n. 1266-1308) ja William Ockham (n. 1285-1347).

Yrjönsuuren mukaan tämän ajattelutavan kannalta mielenkiintoinen seikka oli (käsite)realismin ja nominalismin välinen kiista. Ensimmäisen mukaan yleiskäsitteet (universaalit) ovat reaalisesti olemassa niiden yksittäisistä ilmentymistä (partikulaareista) riippumatta (vrt. ihmislaji käsitteenä ja yksittäinen ihminen), kun taas jälkimmäisen mukaan ne eivät ole. Tärkein skolastikko, Tuomas Akvinolainen (1227-1274) oli realisti, mutta niin oli Scotuskin. Heidän ajattelunsa ero oli siinä, että Akvinoisaen mukaan ihmissielun korkein taso käyttää vain yleiskäsitteitä, materiaalisuuteen perustuvan yksilöllisyyden kuuluessa pelkästään alemman aistisielun tasolle (Yrjönsuuri 1998, s. 144-146), mitä Scotus ei hyväksynyt.

Yrjönsuuri näkee via modernan keskiajan skolastiikan eräänlaisena päätepisteenä yleiskäsitteiden metafyysisen perustan tarkastelussa. Kiista ei tietenkään ratkennut, mutta sen sijaan huomio kiinnittyi inhimillisen tiedon mahdollisuuksiin, tietoteoriaan.

Keskiajan skolastikkojen suosimassa aristotelismissa ruumis samastui Aristoteleen (n. 384 - 322 eaa.) käsitteistön 'materiaan' ja sielu 'substantiaaliseen muotoon', eli yllämainittuun yleiskäsitteeseen tai universaaliin. Tämä oli kristinuskon kannalta ongelmallista, koska siinä sielun (ei ruumiin, kuten aristotelismissa) piti olla yksilöllinen. 1300-luvulla kirkon piirissä vakiintui käsitys,

Duns Scotus ja Ockham ajattelivat ihmisellä olevan kolme substantiaalista muotoa: 1) ruumiillisuuden muoto, 2) eläinsielu, joka antaa elimille niiden toimintakyvyn, sekä 3) intellektuaalinen sielu, joka viimein on se osa, jonka ansiosta ihmisellä on kyky tahtoa ja ymmärtää asioita. Nämä yhdessä tekevät ihmisestä täydellisen, mutta kukin niistä voi silti olla olemassa myös itsenäisesti. Ruumiin arvo alkoi heikentyä "henkistyneen" käsityksen voimistuessa. Piankin yksilöllisyys samastui juuri (intellektuaaliseen) sieluun ja Yrjönsuuren sanoin "tie oli auki ruumiin alistamiselle pelkäksi konemaiseksi välineeksi". Tämä ruumiin ja sielun jaottelu ja määrittely tuli selvimmin tehdyksi 1600-luvulla, kun René Descartes (1596-1650) kuuluisassa cogito-argumentissaan ("Cogito, ergo sum" eli "Ajattelen, siis olen") päätteli "minän" olevan selvästi ruumiista erillinen sielu. Hänen ajattelunsa ei kuitenkaan tapahtunut sosiaalisessa ja historiallisessa tyhjiössä, vaan perustui aiempien ajattelijoiden työlle, kuten jo yllämainitusta huomaa.

Yksilön merkitys korostui myös voluntaristisen etiikan tahtoa korostavassa näkemyksessä. Siinä ajatuksena on, että viimekädessä tahto, ei järki, tekee valinnan. Tällöin teko on moraalisesti oikea, jos sen ainoa peruste on pyrkimys oikeaan ratkaisuun. (Yrjönsuuri 1998, s. 155-157)

Myös yksilön oikeudet nousivat keskustelun aiheeksi, lähinnä fransiskaanien sääntökunnan köyhyyslupauksen takia. Oli nimittäin kyseenalaista, oliko ihmisellä oikeus luopua oikeudesta (joka katsottiin myös velvollisuudeksi) huolehtia oman elämänsä jatkumisesta ja jäädä siten "Jumalan", eli muiden ihmisten elätettäväksi. Ratkaisevaa tässä kiistassa oli siinä luotu

Kishlanskyn (ja muiden) mukaan Italian renessanssissa on nähtävissä kolme selvästi erillistä vaihetta. Ensin, vuosina 1300-1400 väestömäärä laski, klassisia kirjoituksia löydettiin ja harrastettiin taiteellisia kokeiluja. Toisessa vaiheessa, 1400-1500, luotiin joukko yhteiskunnallisia arvoja, sekä taiteellisia ja kirjallisia saavutuksia, jotka määrittelivät renessanssin tyylin. Samalla Italian suuret kaupunkivaltiot saavuttivat vakaat hallintomuodot ja niiden välinen sotatila hiljalleen päättyi. Kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa, 1500-1550, Ranskan ja Espanjan invaasiot muuttivat Italian poliittisen elämän ja italialaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden ajatukset ja ihanteet "säteilivät" kaikkialle ympäri mannerta (Kishlansky et al. 1997, s. 244).

Filosofian kannalta merkittävin ajan ilmiö oli antiikin kirjoitusten löytäminen, kääntäminen ja lopulta (uuden kirjapainotekniikan avulla) nopea ja laaja leviäminen yliopistoissa ja ruhtinaiden hoveissa. Mutta myös poliittisilla muutoksilla oli vaikutuksensa renessanssin ajattelijoihin.

Renessanssihumanistit arvostivat klassisten kielten, retoriikan ja poetiikan hallitsemista ja olivatkin mitä ilmeisimmin loistavia kirjailijoita, vaikkeivät ehkä erityisen omintakeisia olleetkaan filosofeina, kuten Bertrand Russell antaa ymmärtää:

Tämän "loogisen analyysin mestarin" näkemys ei ole aivan väärä, vaikka onkin huomattavan kärjistetty. Individualismin kasvu ja auktoriteettien heikkeneminen olivat ilmeisesti seurausta toisaalta kreikkalaisten filosofikoulujen kuten skeptisismin ja yleensäkin antiikin ajattelutapojen tuntemuksen kasvu, sekä toisaalta aiemmin mainitut skolastiikan sisältä nousseet yksilöä korostavat näkemykset moraalista ja oikeuksista, sekä universaalien hylkääminen tai ainakin partikulaarien korostuminen ja sielun aseman nouseminen keskeiseksi metafysiikassa. Ensimmäistä kertaa helposti saatavissa olevat antiikin tekstit mahdollistivat keskiajasta täysin poikkeavan tiedon ja näkemysten paljouden. Koska antiikin auktoriteettien väittämät havaittiin ristiriitaisiksi, piti tehdä valinta ainakin Aristoteleen ja Platonin (n. 427-347 eaa.) välillä.

Humanistit ihannoivat antiikkia ja korostivat kommunikaatiotaitoja kulttuurin keskeisenä osana. He halusivat synnyttää uudelleen sellaisen vapaata ja itsenäistä ihmistä arvostavan kulttuurin, jonka he antiikin kirjallisuudessa uskoivat näkevänsä.

He eivät arvostaneet yliopistolaitoksen skolastiikkaa, koska katsoivat sen johtavan filosofit pois tärkeiden asioiden ääreltä: heille logiikka oli tyhjää sanaleikkiä, jolla ei ollut minkäänlaista moraalista ulottuvuutta. Haluamansa moraalisen ulottuvuuden he löysivät antiikin teksteistä, erityisesti Platonilta. Humanismin ytimessä oli suuntauksen nimen mukaisesti ihmisen keskeinen asema universumin hierarkiassa. Kaupunkivaltiossa syntyi 1400-luvulla ajatus kansalaishumanismista; kansalaisten osallistumisesta hallintoon ja kansalaishyveiden kehittämisestä. Kun vuosisadan loppupuolella useat kaupunkivaltiot ajautuivat ruhtinaiden alaisuuteen, menetti tämä tasavaltalainen ajattelu merkityksensä, mutta sen tilalle tuli hallitsijaa ylistävä näkemys. Kun skolastiikka oli korostanut ihmisen kurjuutta, korostui humanismissa juuri ihmisen arvo. (Mikkeli 1998, s. 162-165)

Ei ehkä ole yllättävää, että skolastiikan vastainen näkemys saavutti nopeasti huomattavan suosion renessanssiaikana. Mutta tällä suosiolla oli myös nykynäkökulmasta irrationalismilta vaikuttavia seurauksia:

Mutta nykytieteen ja myöhempien sukupolvien kannalta näistä nykyään varhaisen tieteen harhapolkuina pidetyistä ajattelutavoista oli kuitenkin huomattavaa hyötyä. Aristotelinen tiede, niin sanottu luonnonfilosofia, oli perustunut passiiviseen tarkkailuun. Siihen ei sisältynyt käytännöllisiä tavoitteita - se oli vain pyrkimys tietoon. Okkultismin harjoitus taas perustui pyrkimykseen hallita luontoa (oletettujen) tuntemattomien voimien kautta (ks. Joutsivuo 2000, s. 83-99).

Osaltaan okkultismin harrastus vaikutti myös Kirkon auktoriteetin kyseenalaistamiseen. Astrologian tulkitsemisesta syntyi nimittäin determinismin ja vapaan tahdon välinen kiista. Useimmat tulkitsivatkin astrologiaa vain löyhästi, yrittäen tehdä siitä kristinuskolle niin tärkeän (inhimillisen) vapaan tahdon ja erityisesti Jumalan tahdon kanssa yhteensopivan. Mutta humanistit eivät pitäneet enää tarpeellisena nojata raamatun ja kirkon, vaan klassikkojen auktoriteettiin. Tällaiset kysymykset alettiin nähdä filosofisina ongelmina. (Pekkarinen 2000, s. 288)

Humanistifilosofit, kuten Pietro Pomponazzi (1462-1525) katsoivat voivansa tutkia esimerkiksi sielun kuolemattomuutta pelkillä filosofisilla perusteilla, uskontoon vetoamatta. Niissä tapauksissa, kun filosofinen ja uskonnollinen tieto olivat ristiriidassa, katsottiin "Jumalallisen" tiedon, eli teologian olevan oikeassa, vaikka inhimillinen järki ei syytä tähän voisikaan käsittää.

Kirkko ei voinut hyväksyä, että uskonnon alaan kuuluvia asioita käsiteltäisiin kristinuskon opeista riippumatta. Niinpä teologit eivät tätä humanistien ehdottamaa, niin sanottua "kahden totuuden oppia" hyväksyneet, vaan väittivät voivansa todistaa sielun kuolemattomuuden ja muut vastaavat kysymykset filosofisesti. Nämä todistuksensa he joutuivat kuitenkin tekemään metafysiikan alueella, jonka seurauksena luonnonfilosofia jäi filosofeille teologian alkaessa eriytyä Kirkon omaksi alaksi. Filosofeilla oli siten vapaammat kädet tulkita filosofisia opinkappaleita ainoastaan filosofisista lähtökohdista (Mikkeli 1998, s. 172).

Luonnonfilosofia eriytyi teologiasta erityisesti Venetsian alaisessa Padovan yliopistossa, joka oli melko riippumaton Rooman Kirkosta. Tiede ymmärrettiin vielä aristotelismin mukaisesti välttämättömien totuuksien tutkimuksena, mutta nyt nämä totuudet pyrittiin varmistamaan inhimillisen järjen avulla jumalallisen ilmoituksen sijaan. Aristoteles oli nimittänyt metafysiikkaa "ensimmäiseksi filosofiaksi". Hänen mukaansa erillistieteiden totuudet täytyy johtaa deduktiivisesti metafyysisistä aksioomista, eli välttämättömistä perusolettamuksista. Padovalaisessa luonnonfilosofiassa tämä näkemys hylättiin. Sen sijaan jokaisella tieteellä ajateltiin olevan omat aksioomansa, joista kyseisen tieteen todistukset voidaan johtaa. Tämä tarkoitti metafysiikkaan kristinuskossa samastuvan teologian ja skolastiikasta periytyneen (luonnon)filosofian välisen "napanuoran" katkaisemista (Mikkeli 1998, s. 173).

Välttämättömyyttä ja varmuutta pidettiin tieteellisen tiedon olennaisina piirteinä. Yleisesti hyväksytty klassinen tiedon käsite sisälsi oletuksena totuusvaatimuksen. Antiikista periytyneet tiedettä ilmaisevat termit scientia (lat.) ja episteme (kr.) viittaavat mihin tahansa kattavaan ja varmaan uskomusjärjestelmään. Koska tämä oletettu varmuus haluttiin tieteissä edelleen säilyttää vaikka erottuaan metafysiikasta ne olivatkin eriytyneet myös toisistaan, tieteiden metodologiaa kohtaan nousi valtava kiinnostus. Erityisesti keskustelun aiheena oli tiedon järjestämisen tapa. Luonnonfilosofit pyrkivät myös eklektisesti yhdistämään eri suuntauksista, kuten uusplatonismista ja skeptisismistä peräisin olevia ajatuksia (Joutsivuo 2000, s. 69, 72), mutta halusivat silti muodostaa yhtenäisen, kaiken tieteellisen tiedon kattavan järjestelmän.

Ajatus tieteen edistymisestä ja uuden tiedon saavuttamisesta oli tämän ajan luonnontutkijoille vieras: heidän käsityksensä mukaan kaikki tieteellinen tieto sisältyi jo Aristoteleen teoksiin samalla tavalla, kuin kaikki geometrian lauseet sisältyvät geometrian aksioomiin. Tämä koko keskiajan vallinnut näkemys alkoi järkkyä vasta kokeellisen luonnontieteen ottaessa ensimmäisiä askeliaan 1500-luvun puolivälissä ja erityisesti sen loppupuolella.

Jos tätä ennen ajan luonnonfilosofia kuitenkin erosi perinteisestä aristotelismista myös uudessa suhtautumisessaan luontoon. Tämän suhtautumisen mahdollisti pitkälti humanistien okkulttiset harrastukset: magian avulla pyrittiin vaikuttamaan ympäröivään maailmaan mystisten voimien avulla, astrologialla pyrittiin ennustamaan tulevia tapahtumia tai tutkimaan vaikkapa hallitsijan luonteenpiirteitä ja niin edelleen.

Mystisismin ja supernaturalismin suuntaukset vaikuttivat myöhempään, moderniin tieteenkäsitykseen ja tieteentekotapaan toisellakin tavalla: pythagoralaisuus ja muut numerologian eli lukumystiikan muodot, sekä uusplatonismin geometriaan liittyvä ideaoppi tulivat tieteeseen selittäviksi tekijöiksi ja maailmaa voitiin nyt katsoa matemaattisten kaavojen läpi. Esimerkiksi pythagoralaiset katsoivat ilmiön selitetyksi, kun sen harmoninen matemaattinen perusta oli saatu selville. Tämä selittämistapa oli ehkä nykyisen matematisoidun tieteen välttämätön edeltäjä. (Joutsivuo 2000, s. 94-99)

Nykyisen tieteen ja teknologian yhteenliittymän kannalta tärkeää oli myös renessanssin aikana tapahtunut muutos käsityötaitojen arvostuksessa. Aiemmin (oppineiden keskuudessa) halveksitut käsityötaidot tulivat suurten taiteilijoiden ja mekaniikan innovaatioiden ansiosta huomattavan arvostetuiksi, eikä niiden harrastamista enää pidetty herrasmiehelle sopimattomana. Tämän takia oppineet ja herrasmiehetkin saattoivat perehtyä luontoon käytännön tasolla. Yliopistoihin alettiin perustaa kasvitieteellisiä puutarhojakin tällaisen tutkimuksen helpottamiseksi. Tekniikan keksintöjen merkitys sodankäynnille oli huomattiin viimeistään ruudin tullessa laajamittaiseen käyttöön, joten sotakoneiden kehittelijöille riitti mesenaatteja. Tiede ja tekniikka yhdistyivätkin "luontevasti" juuri sotataidossa, jossa tieteellistä tietoa voitiin hyödyntää kehittyneen tekniikan mahdollistamilla laitteilla - kun vaikkapa laskettiin matemaattisesti kanuunan kuulan lentoratoja.

Eräs vaihtoehto renessanssin päätöspisteeksi on vuosi 1600, jolloin Giordano Bruno (1548-1600) kuoli roviolla, tuomittuna kerettiläisyydestä. Hän oli muun muassa uskaltanut vaatia järjen vapautta ja kehittää omaa naturalistista teologiaansa. Inkvisitio yritti epätoivoisesti pitää kiinni vanhasta maailmasta ja Kirkon vallasta, mutta epäonnistui: tämän jälkeen alkava niin sanottu "uusi aika" oli entistä kriittisempi ja valmiimpi kyseenalaistamaan auktoriteetteja. Jopa Brunon polttaminen iski takaisin Kirkkoa vastaan, sillä häntä on sittemmin pidetty suorastaan tieteen marttyyrinä. Mutta enemmän kuin hänen polttamisensa, tieteen vallankumousta ja yleensäkin uutta filosofista ajattelutapaa edesauttoi renessanssihumanistien työ klassikoiden parissa.

Kriittisen ajattelun uudestisyntyminen oli tieteen ja filosofian myöhemmän kehityksen välttämätön ennakkoedellytys. Tieteelle oli hyötyä myös alkemistisista kokeiluista ja muista renessanssiajan luonnontutkimuksen muodoista, "luonnon matematisoinnista" ja uudesta instrumentalistisesta asennoitumisesta luontoon (joka erityisesti korostui tieteen vallankumouksen aikana). Tekniset keksinnöt, kuten suurennuslasi ja kaukoputki, viitoittivat tietä mekaanisemmalle tutkimukselle, jossa laitteet alkoivat korvata ihmisen havaintojen tekijänä. Renessanssista periytyvä tiedonjano, sekä oppineen ihmisen arvostus ja "salonkikelpoisuus" yliopistojen ulkopuolella varmaankin vaikutti myönteisesti Euroopan älylliselle kehitykselle, samalla kun kirjojen halpenevat hinnat alkoivat mahdollistaa yhä paremman tiedonsaannin myös alempien yhteiskuntaluokkien edustajien keskuudessa (jo 1700-luvulla filosofien taskupokkareita myytiin useita tuhansia kappaleita).

Voi mielestäni sanoa, että renessanssiaika loi - ironista kyllä, ottaen huomioon ajan ajattelun tietyt puolet - edellytykset tieteen vallankumouksessa ja valistusaikana nousseelle, taikauskoista eroon pyrkivälle maailmankuvalle, joka haluaa hyväksyä vain järjen auktoriteetin. Ikävä kyllä, tämän maailmankuvan ja siihen liittyvän ajattelutavan on toistaiseksi omaksunut vain ihmislajin korkeasti koulutettu "eliitti", eikä sekään täydellisesti. Ehkä tarvitsemme uuden renessanssin, tai ainakin renessanssimuodin, nostamaan tuon ajan tiedolliset ja taidolliset ihanteet taas arvoiseensa asemaan ihmiskunnan "massojenkin" parissa? Tiedon nykyään niin valtavan määrän ansiosta tällaiset ihanteet olisivat omiaan hävittämään vieläkin niin laajasti rehottavat irrationalismin ja taikauskon muodot.