Jouni Vilkka
Essee
Historiatieteenlaitos
Tampereen yliopisto
Syyslukukausi 2003
2003-11-09

Takaisin filosofiasivulleni
This page is part of the official homepage of  mr. J. Vilkka.
The full URL to this page is
http://www.kotiposti.net/jounivilkka/SaakoUskoa.htm

1. Ajatuskoe: Lukittu talo ja jäätelövuori

2. Etiikka uskomusten muodostamisessa

* Käytettyä kirjallisuutta

Kuvitellaanpa epärealistinen tilanne. Koehenkilö, nimeltään vaikkapa Homer Simpson, suljetaan taloon, jossa on useita lukittuja ovia. Homerin annetaan ymmärtää, että hän pääsee kyllä jostain ovesta ulos, jos vain uskoo pääsevänsä ja jaksaa tarpeeksi kauan yrittää. Lisäksi hänen täytyy yrittää koko ajan ajatella jäätelöä. Hänelle luvataan, että ulos päästyään hän saa ilmaiseksi jäätelöä sitä enemmän, mitä hartaammin hän onnistui ajattelemaan jäätelöä ja mitä enemmän hän kärsi ulos yrittäessään. Kun Homer yrittää päästä ovista ulos, hän kuitenkin saa aina sähköiskun tai joutuu jonkun muun ansan telomaksi. Hän jaksaa edelleen hartaasti ajatella jäätelöä, uskoo pääsevänsä ulos ja kiduttaa itseään ovien ansoilla, yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämän epärealistisen tilanteen kuvitteellinen Homer ei välitä vastoinkäymisistä, sillä hänelle on luvattu jäätelöä. Hankaluudet vain vahvistavat hänen kiihkoaan, sillä hän uskoo luvatun jäätelövuoren vain kasvavan niiden takia. Homerin mielestä kannattaa kärsiä niin kauan kuin on taloon lukittu, ja ajatella ahkerasti jäätelöä, sillä sitä suurempi on oleva hänen palkkionsa. Jos hän lakkaisi ajattelemasta jäätelöä, eikä kärsisi ollenkaan, ei hän myöskään saisi jäätelöä juuri lainkaan, vaikka sattuisikin ulos pääsemään. Ja sehän ei olisi yhtään kivaa, etenkään sen jälkeen kun hän jo ehtinyt muutaman sähköiskun saada ja jäätelöä jonkin verran ajatella. Tässä vaiheessa hän on jo sitoutunut uskomukseensa.

Mutta - toisin kuin Homerille on luvattu - häntä ei koskaan päästetä ulos niin kauan kuin hän sitä yrittää, sillä tässä sadistisessa kokeessa on vain tarkoituksena mitata Homerin oppimiskykyä. Voisi sanoa, että on vain tyhmää uskoa mitä tahansa - ja tyhmyydestä tunnetusti sakotetaan. Mutta vaikka Homerin käytös olisikin siis tyhmää (ja luultavasti episteemisesti vastuutonta), ei kai Homeria saa syyttää millään muulla perusteella? Eihän tyhmyys ole "oma vika" missään moraalisessa merkityksessä - eihän?

Jos Homer ei muuten kestä lukittuna olemistaan, vaan tarvitsee kuvitelman ulkona odottavasta jäätelövuoresta ja mukavista tutkijoista, jotka hänelle ovat kertoneet kuinka tuolle vuorelle pääsee, niin ei kai meillä ole oikeutta vaatia Homeria hylkäämään harhainen käsityksensä? Eikö jokainen saakin itse päättää mitä uskoo, ja millä perustein - tai ilman perusteita? Eikö usko olekin yksityisasia? Eikö Homerin peräänantamaton usko olekin itse asiassa kunnioitettavaa päättäväisyydessään, koettelemuksista piittaamattomassa jalossa "lapsenuskossaan"?

Entäpä, jos taloon tuodaan muitakin koehenkilöitä, joista osalle on ehkä annettu toisenlaisia ohjeita, osalle taas ei ole annettu ohjeita ollenkaan? Ehkä mukana on joku sellainenkin, jolla on taitoa tunnistaa ovien ansoja niitä laukaisematta, tai joku sellainen, joka osaa talossa olevista aineista valmistaa jäätelöä kaikille. Ainakin tämä lisäys ajatuskokeeseemme antaa aihetta pohtia Homerin tapaa muodostaa uskomuksia etiikan teorioiden kannalta.

On kai ilmeisen selvää, että Homer ei ainakaan saa pakottaa muita asukkaita omaksumaan käsityksiään talosta tai sen ulkopuolella odottavasta jäätelövuoresta, tai muusta kokeeseen liittyvästä - jos se nyt ylipäänsä olisi mahdollista. Mutta onko hänen uskomuksensa ja toimintansa edelleen vain hänen oma asiansa, johon muilla ei ole oikeutta puuttua, tai jota ei voi eettisin perustein tuomita?

Vastaus tähän riippuu tietysti useammastakin asiasta. Mitä pidämme tärkeänä, eli mitä arvostamme? Kenen näkökulmasta puhutaan, tai voidaanko puhua ikään kuin objektiivisesta, "aina ulkopuolisen" näkökulmasta? Mihin perustamme arviomme? Pelkkiin moraaliväitteisiin, vai seurauksiin perustuvaan "tuloksien" arviointiin? Vai ajattelemmeko antiikin filosofien tavoin, että kunnioitettavaa on olla tietynlainen ihminen tai tietynlaisten ominaisuuksien osoittaminen toiminnassa? Tällöin vertaisimme Homeria ihanteelliseen, "hyveelliseen" ihmiseen, tai arvioisimme, kuinka hyvin tietty arvostettu piirre, hyve, hänessä toteutuu.

Moraaliväitteiden tai normien ei nykyään juurikaan uskota olevan objektiivisia, eli ihmisistä riippumattomia, eikä etenkään absoluuttisia, eli poikkeuksettomia (tietääkseni vain fundamentalistiset uskovaiset ovat eri mieltä näistä asioista.) On ainakin kuviteltavissa liian paljon poikkeuksellisia tilanteita, että voitaisiin absoluuttisia vaatimuksia esittää. Ja tietokykymme näyttävät kykenemättömiltä löytämään mitään ihmisistä riippumattomia moraalisääntöjä, joten niihin uskomiselle ei näyttäisi olevan perusteita. Ei siis näytä olevan mahdollista argumentoida uskomusten etiikassa tällaisiin sääntöihin vetoamalla. Jos Totuutta (tosien todellisuutta koskevien väitteiden täydellistä luokkaa) arvostaakin yli kaiken muun, täytyy senkin asema arvojärjestelmässä argumentoida jollakin muulla perusteella. Onneksi objektiivisuuden pettäessä kuitenkin intersubjektiivisuus jää edelleen mahdollisuudeksi: ehkäpä voimme saavuttaa arvoista, päämääristä, tai moraalisäännöistä yhteisymmärryksen, vaikkakin vain sopimusluontoisen? Jos Totuus hyväksytään yleisesti kaikkein korkeimmaksi arvoksi, voidaan tähän vetoamalla vaatia kaikkia pyrkimään kohti Totuutta hyväksymällä vain hyvin perustellut väitteet ja hylkäämällä perusteettomat.

Michael Martinin mukaan W. K. Clifford on esittänyt, että on väärin uskoa väitteitä, joiden uskomiselle ei ole riittäviä episteemisiä perusteita. Hänen mielestään tällaisella käytöksellä on tiettyjä haitallisia seurauksia: se korruptoi luonnetta, heikentää julkista luottamusta, johtaa vastuuttomaan toimintaan ja synnyttää itsepetosta. Muut saattavat ottaa tällaisesta käytöksestä mallia ja siitä voidaan tehdä "esimerkkitapaus". Tuskin voidaan sanoa, että nämä seuraukset olisivat välttämättömiä ja tilanteesta riippumattomia (absoluuttisuushan ei moraalijärjestelmissä näytä yleensä toimivan). Mutta mielestäni Murphyn Lakia voi soveltaa utilitarismiin pohjautuvan näkemyksen perusteena. Tämä "laki" on insinöörien suunnittelutyöhön tarkoitettu ohje (eikä sellainen pessimistin "viisaus", joksi sitä yleensä luullaan). Se sanoo vain, että jos jokin asia voidaan tehdä sekä oikein että väärin, ennemmin tai myöhemmin joku tekee sen väärin (ja tämä siis tulee suunnitelmissa ottaa huomioon rakentamalla laitteet niin, että niitä voi käyttää vain oikein). Uskomusten etiikkaan sovellettuna Lain periaate voitaisiin muotoilla näin (kutsukaamme sitä vaikka Murphyn laiksi uskomusten muodostamisesta):

Perusteiden merkitys uskomusten muodostamisessa olisi tämän käsityksen mukaan siis siinä, että niiden avulla pyrittäisiin huomaamaan uskomuksista mahdollisesti vahingossa aiheutuvat haitat. Esimerkiksi uskomuslääkintään luottaminen saattaa johtaa jopa kuolemaan, koska kyseiset hoidot eivät oikeasti toimi, tai ovat jopa vaarallisia. Tässä paljastuu ajattelutapaan implisiittisesti sisältyvä oletus, että totuus tai totuuteen uskominen ei itsessään ole haitallista. Esimerkiksi, jos Homer uskoisi, että mitään jäätelövuorta ei olekaan, tästä ei oletuksen mukaan seuraisi haittaa Homerille tai hänen kanssaan taloon lukituille koehenkilöille.

Hyveisiin perustuva tapa ajatella uskomusten etiikkaa lähtisi hyödyn sijasta ihmisihanteesta, johon luultavasti sisältyisi myös ajatus tavoitteesta. Tavoite voitaisiin toki omaksua myös irrallaan hyve-ajattelusta, mutta jokainen tavoite täytyisi sitten perustella erikseen jotenkin muuten, esimerkiksi utilitaristisesti. Jos taas hyväksymme tietynlaisen ihmisihanteen, vaadimme kaikilta pyrkimystä tämän ihanteen toteuttamiseen - jokaiselta parhaan kykynsä mukaan. Tällainen hyve-ajattelu voi perustua vaikka käsitykseen Luonnosta: koska ihminen on kykenevä filosofiseen ja erityistieteelliseen ajatteluun ja toimintaan, toisin kuin muut tunnetut eläinlajit, on meidän myös käytettävä tätä harvinaista kykyämme - muuten heittäisimme sen hukkaan. Carl Saganin tavoin voimme nähdä tällaisen ajattelukyvyn äärimmäisen arvokkaana juuri sen käsittämättömän harvinaisuuden takia: valtavassa universumissamme galaksien superjoukkojen suunnaton koko saa avaruuden musertavassa pimeydessä loistavan Järjen Valon näyttämään todella pieneltä; se on vielä vain kynttilä - tai paremminkin kipinä - jonka mikä tahansa kosmisessa mittakaavassa mitätön tapahtuma, meidän kannaltamme pahin mahdollinen katastrofi, voi henkäistä sammuksiin. Tämän mielikuvan pitäisi vaikuttaa meihin syvästi, jotta ymmärtäisimme Totuuden ja siihen pyrkivän Järjen arvon niin voimallisesti, että omassakin - ikuisuuden näkökulmassa merkityksettömässä - elämässämme tekisimme kaikkemme vaaliaksemme tätä Järjen kynttilää, siis uskomuksille perusteita vaativaa filosofiaa.

Ehkäpä tämän kaltainen ajatus yhtyi voimakkaaseen vakaumukseen Giordano Brunon mielessä, sillä - ainakin Gunnar Aspelinin mukaan - tämä visionääri "nousi tyynesti ja arvokkaasti roviolle Campo dei Fiorilla", koska ei halunnut taipua Kirkon painostuksen alla hylkäämään sen "harhaopin", jota totuutena piti. Ehkä voimme antiikin ihmisten tavoin nähdä Brunon ihmisenä, jonka esimerkkiä (ainakin tässä asiassa) voimme kunnioittaen seurata - vaikka sitten oman hyvinvointimme kustannuksella.