2002-04-12

Keijo Ahorinta on kirjoittanut käsikirjan saatananpalvonnan uhrien "auttamistyöhön". (En tiedä, miksi Ahorinta kirjoittaa sanat "saatanan" ja "palvonta" yhteen, mutta teen tässä arvostelussa samoin - silloin kun toisenlaiseen painotukseen ei ole syytä.) Voin olettaa, että hän on tätä ennen lukenut ainakin kuuluisan Noitavasaran (Malleus Maleficarum), jossa kerrotaan, kuinka noitia löydetään. Ehkä inspiraationa on ollut myös kuuluisan "Noidanmetsästäjä" Matthew Hopkinsin tuotanto… Toisin kuin näiden teosten ohjeissa, Ahorinnan kirjassa ei tietenkään neuvota väkivallan käyttöä "kuulustelussa"; psykologiset ja sosiaalipsykologiset keinot (kuten ["saatananpalvoja-"] nuorten vanhempiin vetoaminen), sekä huostaanotto ja sitä seuraava (pakko-) "hoito" riittävät Ahorinnalle.

Kirja ei todellakaan ole akateeminen, tieteellinen tutkimus, vaan paremminkin (kiihko-) uskovaisten kristittyjen vallantavoittelupropagandaa. Lähdeluetteloa ei ole, ainoastaan lista, jossa suositellaan kristillistä propagandakirjallisuutta aiheesta. Onkohan kirjoittaja muuta edes lukenut?

Tavoitteekseen Ahorinta ei tietenkään retoriikassaan esitä (esim. uskonnon ja ilmaisun) vapauden rajoittamista ja ennakkosensuuria, ihmisten aivopesua ja tasapäistämistä, sekä uskontokritiikin estämistä. Tavoitteena on tietysti saatananpalvojien "auttaminen", aivan kuten keskiajan inkvisitiokin "auttoi" kerettiläisiä irti helvettiin johtavista harhaopeistaan ja takaisin Kirkon armollisiin helmoihin. Ahorinta väittääkin, että uskoon tuleminen on paras tapa "pelastua" "saatananpalvonnasta".

Kirjaa lukiessa vaikuttaa selvältä, että kunnon kristittynä Ahorinta ymmärtää "saatananpalvonnaksi" kaiken uskonnollisen (tai yleisemmin: taikauskoisen) toiminnan, joka ei ole hänen uskonsa mukaista. (Itse asiassa uskovaisen ei tarvitse tyytyä pelkästään muiden taikauskoisten syyttelyyn: myös minun on väitetty palvovan Saatanaa, koska olen ateisti - Saatanahan haluaa, että emme palvo Jumalaa…) Asiantuntijana esiintyvä Ahorinta väittää, että kaikenlainen okkultismi, uus-pakanallisuus yms. ainakin johtaa saatananpalvontaan (ellei jo sellaisenaan sitä ole). Mikäli hän ei halua naurettavasti väittää, että kaikki "väärät" uskonnot ja uskomukset sitä jo ovat, hänen täytyisi selittää esimerkiksi, miksi ja miten vaikkapa spiritismin harrastaminen johtaa saatananpalvontaan.

Jonkin verran Ahorinta on jaksanut ottaa selvää kirjansa aiheesta (mikä sinänsä on hämmästyttävää ja kiitettävää tällaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa), mutta on kuitenkin kykenemätön luopumaan mustavalkoisista kristinuskon "silmälaseistaan", joiden läpi katsottuna maailma ilmeisesti on varsin synkkä paikka. Mikäli häntä kuitenkin käytetään "asiantuntijana" tiedotusvälineissä tai - mikä pahempaa - oikeudenkäynneissä, ei liene vaikea päätellä, että jokin on yhteiskunnassa vialla. Luultavasti oikeitakin asiantuntijoita myös tällä alalla on…

Ahorinta antaa "asiantuntijana" ymmärtää, että hän haluaa vain levittää "totuudenmukaista ja kiihkotonta tietoa" (esim. s. 126), mutta paljastaa kyllä korttinsa paradoksaalisessa virkkeessä jo kirjan alussa, kirjoittaessaan että "Aihetta on lähestyttävä jalat tukevasti maassa, mieluummin lujasti kiinnittyneenä Raamatun totuuteen" (s. 9). Todisteita väitteilleen Ahorinta ei katso tarpeelliseksi esittää ja "tapauskertomusten" henkilöidenkin tiedot on salattu, joten joudumme vain luottamaan "asiantuntijan" sanaan. Niin ja tietysti Raamattuun.

Luotettu "asiantuntijamme" paljastaa kirjan sivuilla myös ilmeisen tietämättömyytensä psykologiasta ja paranormaalien ilmiöiden tieteellisestä tutkimuksesta (ks. www.csicop.org ja www.skepsis.fi), joista etenkin jälkimmäisen tuntemus on tähän alaan tutustuttaessa mielestäni ehdoton vaatimus. Mutta mikä pahinta nuorisotyöntekijälle: hän osoittaa myös kykenemättömyytensä ymmärtää teinien, eli nuorten, normaalia ajatusten sekavuutta, psyykkisiä ongelmia ja eksistentiaalista tuskaa. Mikäli kirjan tapauskertomuksissa on pätkääkään totta, se on ilmeisesti tarinoiden vanhempien yhtäläisessä kyvyttömyydessä ymmärtää lapsiaan ja täydellinen epäpätevyys kasvatuksen alalla. Ikävä kyllä, tässä maassa kuka tahansa saa hankkia lapsia.

On suorastaan hämmästyttävää, että Ahorinta voi samassa kirjassa yhtäällä kertoa uskonnollisen perhetaustan kirkon viholliseksi muovaamasta A. Crowleystä, ja toisaalla kehottaa suurempaan uskonnollisuuteen ja uskonnolliseen taisteluun saatananpalvontaa vastaan. Joku toinen olisi saattanut kirjoittaessaan huomata tuossa jotakin ristiriitaista.

Ahorinta ei huomio läheskään riittävästi niitä tekijöitä, jotka ainakin minun mielestäni ovat suurimpia syitä kirkon- ja uskonnonvastaisuudelle, vaikka onneksi mainitseekin uskonnon synkästä historiasta ja uskovaisten tekopyhyydestä edes jotakin. Hän ei ilmeisesti kuitenkaan usko (tai halua myöntää), että uskonnon oppien elämänvastaisuus, läpinäkyvä valheellisuus ja typeryys, tieteen- ja järjenvastaisuus, uskovaisten epäeettinen ja halveksittava toiminta (esim. abortteja tehneiden lääkäreiden murhat, ehkäisyn vastustaminen) ja muut sellaiset seikat saattaisivat vaikuttaa joidenkin harvojen (itsenäisesti ajattelevien) nuorten mielipiteisiin, kuten minä luulen. On lievästi sanottuna ikävää, jos nämä nuoret eivät saa missään vaiheessa kuulla filosofiasta tai tieteellisestä skeptisismistä ja vapaa-ajattelusta ja tämän takia tuhlaavat aikaansa taikauskoiseen hölynpölyyn. Useimmat niistä, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat vain vaihdelleet taikauskosta (tai "uskonnosta") toiseen, ymmärtämättä kyseenalaistaa uskoa itseään. Tällainen henkilö on altis epäterveille vaikutteille, kuten huumeiden houkutuksille. En silti usko, että kukaan terve ja normaalit älynlahjat omaava nuori alkaisi kovin helposti Saatanaa palvomaan (paitsi tietysti siinä mielessä, missä ateismikin on Saatanan palvomista).

Saatananpalvonta, siinä mielessä kuin siitä on mielekästä puhua, on vähintäänkin äärimmäisen harvinaista - ja silloinkin kun sitä esiintyy, se on vain yksi oire monien joukossa, eikä se syy, johon huomio kannattaisi oikeasti kiinnittää. Shokkivaikutukseen pyrkivä kirjoittelu Saatanasta menee ohi todellisista ongelmista ja sitä voikin pitää pelkkänä halpana julkisuustemppuna. Ilmeisesti vielä vuosisatoja Valistuksen jälkeenkin sanalla "Saatana" on hyvä myyntiarvo.

Kunnon "saatanapalvojanmetsästäjän" tekniikoita Ahorinta käyttää määritellessään niin monia erilaisia ryhmiä ja yksilötyyppejä, sekä erilaisia "merkkejä" saatananpalvonnasta (jälkimmäisen kohdalla hän kyllä varoittelee liian herkästä luokittelusta), että hänen aikaansaamaansa "siivilään" kyllä tarttuu "saatananpalvoja" tai parikin… Ahorinta ei hetkeäkään usko, että asiasta voisi kysyä henkilöltä itseltään ja että tämä voisi myös vastata totuuden mukaisesti. Kirjan perusteella esimerkiksi minut voisi ilmeisesti leimata saatananpalvojaksi. Luettelen tässä joitakin "merkkejä", jotka minuun sopivat tai ovat joskus sopineet (kirjassa on merkeistä oikein listakin, mutta en seuraa sitä tässä ainakaan täsmällisesti - uskon, että Ahorinta pitäisi näitä aivan sopivina "merkkeinä"):

• tekemäni satanistiset runot, sekä piirtämäni symbolit ja "synkät" piirrokset
• huoneessani olevat (mustat) kynttilät, "pääkallo", Baphomet-pentagrammi, oudot julisteet
• musiikkimaku ja -kokoelmani (erityisesti Black Metal)
• kirjallisuus: kauhu, okkultismi (sekä roolipelit, filosofia, ateistiset kirjat ja tiedekirjat?)
• kiinnostus okkultismiin ja paranormaaleihin ilmiöihin (ja filosofiaan, sekä tieteeseen?)
• roolipeliharrastus, erityisesti "synkät" roolipelit ja roolipeliseikkailut
• pitkät hiukset (myös epähygieenisyys, joka mainitaan kirjassa, on joskus "syntini")
• uskontokriittisyys
• massojen vihaaminen, eristäytyminen
• syvä ja pitkäaikainen masennus
• käsien viiltely ja muu itsetuhoiselta vaikuttava toiminta
• Saatanan "kutsuminen" (etenkin vahvasti humaltuneessa tilassa)
• satanistiksi nimittäytyminen
• suuri alkoholin kulutus, humalahakuinen juominen

Aika vaikuttava lista, vaikka itse sanonkin. Mutta siltikään en ole, enkä ole koskaan ollutkaan saatananpalvoja. Enkä edes ole harkinnut siihen ryhtymistä. En ole koskaan edes uskonut kristinuskon Saatanaan (enkä ainakaan yli 10-vuotiaana Jumalaankaan - jota ilman usko Saatanaan olisikin järjetöntä). En myöskään usko, tai ole uskonut muihin jumal- tai henkiolentoihin. Tämän pitäisi antaa ajattelun aihetta kirjan lukemisesta vauhkoontuneille vanhemmille ja muille liikaa vaikutteita kristittyjen propagandasta ammentaville.

Pahimmillaan Ahorinta on tulkitessaan esimerkiksi satanistista kirjallisuutta tarkoitushakuisesti väärin, ja tietysti esittäessään erilaiset uskonnolliset opit, kuten Wiccan tai uus-pakanallisuuden saatananpalvontaan liittyvinä uskomuksina. Kokemusteni mukaan kovin moni Wicca ei halua olla missään tekemisissä edes LaVeylaisen satanistin kanssa (LaVeylaisilla ei muuten ole mitään tekemistä saatananpalvonnan kanssa, toisin kuin Ahorinta antaa ymmärtää) - puhumattakaan saatananpalvojista, joten väite vaikuttaa kovin yliampuvalta. Vaikuttaakin siltä, että Ahorinta haluaa tukahduttaa kaiken ei-kristillisen ajattelun mahdollisuudet jo alkuunsa, vetoamalla vanhempien suojeluviettiin, jotta nämä estäisivät lapsiaan lukemasta, kuuntelemasta ja ajattelemasta mitään "saatanallista" ja vaikka pakottaisivat lapsensa "hoitoon", mikäli muu ei auta. Ahorinta itse tietenkin on valmis "auttamaan" milloin tahansa, jos vaikka vanhemmat eivät tiedä, kuinka toimia… (Jokohan Suomessa on seurattu USA:n esimerkkiä ja järjestetty pappien suorittamia manaamisia [exorcism] lasten pelastamiseksi - ainakin Ahorinnalla näyttäisi olevan halua sellaiseen.)

Yhteenvetona voin sanoa, että vaikka Saatananpalvonnan monet kasvot ei varmaan ole lajinsa huonoin tekele tarkoituksensakaan kannalta, on se silti (väitettyä) tarkoitustaan ("auttamistyön opaskirja") verrattomasti parempi eräänlaisena ikkunana uskovaisten aatemaailmaan. Siinä käytetty retoriikka, joka esittää absoluuttisena totuutena mustavalkoisen maailman, jossa vain yksi ajattelutapa on hyvä ja oikea ja kaikki muut - no tiedätte kyllä mitä - paljastaa kirjoittajastaan paljon enemmän kuin kirjoituksen kohteesta. Sen huolenaihe voi olla aito, mutta lähestymistapa on epäonnistunut. Siinä annetut neuvot eivät mielestäni ole parhaimpia mahdollisia; sen sijaan kirjalla on todennäköisesti tarkoituksensa vastainen vaikutus. Mikäli kirjassa esitetyt väitteet ovat edes joltain osin tosia, on tarvetta jollekin aivan muulle kuin kristilliselle lähetystyölle tai ristiretkelle. Niiden henkilöiden ongelmat, jotka Ahorinnan mainitsemiin rikoksiin (lähinnä näpistelystä huumeiden käyttöön ja vandalismiin) syyllistyvät, eivät johdu heidän (omista) uskonnollisista näkemyksistään (siis Saatanan palvonnasta), vaan jostain syvemmistä ja huomattavasti konkreettisemmista syistä. Ei ole hyödyllistä yrittää hoitaa oiretta puuttumatta sairauteen, joka oireen aiheuttaa. "Saatanalla ratsastaminen" on vain epäeettistä populismia, joka vie huomion pois olennaisesta. Suurimmille taloudellis-sosiaalisille ongelmille en väitä tietäväni ratkaisuja, mutta mikäli teini-ikäisen kapinan purkautuminen (itse-) tuhoisalla tavalla johtuu (kuten luulen) ainakin osittain heidän altistamisestaan alentavalle ja epä-älylliselle uskonnolle, jolle ei edes esitetä rationaalisia vaihtoehtoja, on ilmeistä minkälaisilla toimilla tällaisen kapinan voisi saada purkautumaan rakentavampaan toimintaan. Ikävä kyllä, ilmeisesti aikuisistakin vain harvat näistä vaihtoehdoista tietävät, niin voimakkaasti on valistuksen perintö onnistuttu täällä torjumaan.