Sukupuolihistoria
Lopputehtävä
Historiatieteen laitos
Tampereen Yliopisto
Kevätlukukausi 2003
2003-03-22

Takaisin filosofiasivulleni

This page is part of the official homepage of mr. J. Vilkka.

The full URL to this page is

http://www.kotiposti.net/jounivilkka/Radikaalihistoria.htm

1. Johdanto

2. Sukupuolen luomiskertomus

3. Keskiaikaiset sukupuoliroolit

4. Sukupuoli luterilaisuudessa

5. Yhteenveto

Uskontoa on käytetty kaiken muun ohella myös legitimoimaan sukupuolierottelua ja siihen perustuvaa oikeuksien-, velvollisuuksien- ja työnjakoa uskonnollisen yhteisön lisäksi yhteiskunnassa yleensäkin. Tässä kirjoitelmassa käsittelen kristinuskon sukupuolikäsityksen vaikutusta naisten ja miesten yhteiskunnallisiin rooleihin ja yksityiselämään ns. Länsimaissa. Keskityn pääosin keskiaikaiseen sukupuolijakoon, sekä 1800-luvun naisliikkeisiin ja uskonnon osuuteen niissä.

Keskiajan osalta lähteenä käytän teosta Keskiajan kevät (Lehtonen 2002) - lähinnä siinä julkaistua artikkelia "Maailmaa paossa, keskellä maailmaa" (Lehmijoki 2002). Naisliikkeiden osalta nojaan Pirjo Markkolan artikkeliin "The Calling of Women" (Markkola 2000). Muut lähteet on tarvittaessa mainittu erikseen.

Kristinuskon sukupuolijako tulee esiin jo Raamatun luomiskertomuksissa; korostetusti sen myöhemmässä versiossa, jossa nainen (tai "miehetär") luodaan miehen yksinäisyyttä lievittämään, mutta selvästi myös jo ensimmäisessä, jonka mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi. Tämä jako on myöhemmin vaikuttanut uskonnoille tyypillisen ikävällä tavalla muututtuaan osaksi dogmaattista oppirakennelmaa. Se vahvistaa stereotypioita naisten ja miesten erilaisista rooleista ja on hidastanut yhteiskunnallista kehitystä - ja hidastaa edelleen, niin kauan kun uskonto säilyttää tiedollisesti oikeuttamattoman asemansa ihmisten maailmankuvien ja -katsomusten muokkaajana.

Keskiajan alkupuolella perheensisäinen tehtävien jako oli ainakin ideaalina selvä: julkinen elämä kuului miehelle, kodinhoito kuului vaimolle. Naisten oli jokseenkin pakko päästä naimisiin, jos he eivät halunneet palvelijoiksi, tai sitten heidän oli pyrittävä luostariin nunniksi. Naisilla ei ollut normaalisti mahdollisuuksia julkiseen toimintaan, eikä heidän edes kuulunut puhua omasta puolestaan. Luostarit antoivat heille mahdollisuuden kiertää tätä kulttuurista estettä puhumalla "Jumalan suuna", uskonnollisia näkyjään selittämällä. Näkivätkö he todella näitä näkyjä vai eivät, ei ole kovin merkittävää, mutta selvää on, että näyt - tai ainakin niiden kuvaukset - kumpusivat heidän omista tarpeistaan ja kokemuksistaan, kuten raskaudesta tai lapsen kuolemasta, tai muista arkisista asioista. He kertoivat näyistään rippipapeilleen, joiden kirjoitusten kautta tieto niistä levisi laajallekin kristikuntaan. Pyhien naisten yhteisöllinen merkitys ei siis ollut aivan mitätön.

Miehillä ei ilmestyksiä tapahtunut yhtä usein, luultavasti siksi, ettei heillä ollut niihin samanlaista tarvetta. Ajan uskonnollisten käsitysten mukaan eristäytyminen maailmasta ja keskittyminen rukoiluun luostarin askeettisessa "yksinäisyydessä" olikin kaikkein korkeimmalle arvostettua, ja luostarit olivat siksi ympäröivän maailman huomion kohteena. Mutta miesten ei tarvinnut tyytyä pelkkään rukoiluun, sillä jopa munkeilla oli mahdollisuuksia myös teoreettiseen ajatteluun ja tutkimukseen, sillä he osasivat latinaa ja pystyivät täyttämään työvelvollisuutensa mm. kopioimalla kirjoja.

Naisten neitsyys ja siveys oli korkealle arvostettua, kuten Canterburyn arkkipiispa Anselmin Gunhildalle kirjoittamista kirjeistä (ks. kirjallisuus) ilmenee: nunna oli Jeesuksen morsian, ja ajan käsityksen mukaanhan neitsyys, tai ainakin siveys, oli avioliiton edellytys - vaikka olisikin kyse Vapahtajasta. Lisäksi naisten osoittamaa ankaraa askeesia ja ruumiin kuritusta kunnioitettiin huomattavasti. Uskonnollinen fanaattisuus ja uskonnollisten kokemusten (ja ehkä myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen) tarve oli myös naisilla niin suuri, että luostarit eivät voineet heidän tarpeitaan tyydyttää, sillä vain harvat voitiin nunniksi hyväksyä. Rikkaat pääsivät sisään omaisuuttaan lahjoittamalla, mutta varattomille paikkaa ei yleensä löytynyt.

1200-luvulla syntyneet kerjäläisveljestöt syntyivät vastaamaan ihmisten uskonnollisiin tarpeisiin. Ne mahdollistivat alusta lähtien miesten uskonnollisen ja maailmallisen elämän yhdistämisen uudella tavalla. Fransiskaaniveljet elivät askeettisesti, eivätkä saaneet omistaa mitään. Veljestö ei omistanut mitään edes kollektiivisesti, vaan veljien omaisuuden katsottiin kuuluvan paaville ja Kirkolle. Olennainen uutuus veljestöissä oli heidän maailmallinen toimintansa: he auttoivat ihmisiä töissään, saarnasivat heidän keskellään ja auttoivat sairaita. Veljet ainoastaan nukkuivat konventeissaan, eivätkä eristäytyneet niihin, kuten munkit luostareihinsa. He painottivat osallistumista tavallisten ihmisten elämään ja vaikuttamista heidän keskuudessaan. Naisille tätä ei kuitenkaan pidetty sopivana. Veljeskuntien naispuoliset jäsenet olivat eristyksissä varsinaisten luostarien nunnien tavoin ja heidän askeesinsa oli jopa nunnien elämää ankarampaa. Mutta jo edellisellä vuosisadalla oli syntynyt naisyhteisöjä, jotka luostaripaikkojen puutteessa olivat ryhtyneet Kristuksen seuraajiksi, pyrkien toteuttamaan kutsumustaan ihmisten keskuudessa, elättämällä itseään mm. käsitöillään.

Naisyhteisöt hakeutuivat kerjäläisveljestöjen yhteyteen ja vähitellen maallikkoyhteisöistä muodostui virallinen osa veljestöjen toimintaa. Maallikoita kutsuttiin penitenteiksi, mikä osoittanee katumuksen keskeisyyden heidän elämäntavalleen. Heidänkin uskonnollisuutensa ilmeni askeesina, nöyryytenä, rukoiluna, ekstaattisina kokemuksina ja näkyinä. Nyt pyhänä voitiin nähdä myös heidän osallistumisensa maallisiin askareisiin.

Naisille penitenttiys toi aivan uudenlaisia vaikutusmahdollisuuksia ja yhteiskunnallista merkitystä: esimerkiksi Katariina Sienalainen sai paavilta hoidettavakseen merkittäviä poliittisia tehtäviä. Yleisimmin naisten poliittinen valta oli edelleen ilmestyskertomuksiin kätkettyä. Heidän merkityksensä ajan maailmankuvassa oli kuitenkin pääasiassa sielujen pelastamisessa, eikä niinkään maallisissa teoissa. Lähimmäisen auttaminen ei edes ollut (kuten ei ole edelleenkään) uskonnollisessa katsannossa oikeastaan pyyteetöntä, vaan tapa parantaa omia mahdollisuuksiaan päästä kuolemansa jälkeen taivaaseen.

Naisten merkitys hengellisessä elämässä oli yllättävän suuri keskiajalla. Luostareiden klausuurissa elävät nunnat rukoilivat ympäröivän yhteisön puolesta siinä missä munkitkin ja olivat ympäröivän yhteiskunnan kannalta keskeisiä sielujen pelastuksen lisäksi myös maallisen onnen kannalta, sillä rukousten uskottiin vaikuttavan myönteisesti myös yhteisön menestykseen tässä maailmassa. Lisäksi maallikkonaiset osallistuivat veljeskuntien merkittävään sananlevitystyöhön ja toimivat jopa poliittisesti profetoimalla kansan keskuudessa. Uskonnollisten naisten näyt auttoivat Kirkkoakin, tekemällä sen opit tavalliselle kansalle paremmin ymmärrettäväksi ja läheiseksi.

Luther jakoi uskonnollisen maailmankuvansa selvästi kahteen eri kenttään: henkiseen ja maailmalliseen. Jälkimmäinenkin oli täysin Jumalan vallan alaista, joten Luther painotti alamaisuutta ja kuuliaisuutta, sekä oman kutsumuksensa seuraamista. Kutsumus oli Lutherille ylhäältä annettu ja määritti ihmisen koko elämää. Jopa sukupuoli ja rooli perheessä oli kutsumus, jota tuli noudattaa. Kirkko, valtio ja kotitalous sisälsivät kaikki kutsumuksen. Luther ei arvostanut neitsyyttä, vaan piti avioliittoa yhteiskunnan olemassaololle välttämättömänä ja vanhemmuuttakin tietysti kutsumuksena. Kotitaloudessa sukupuoltenvälinen roolijako oli tietenkin edelleen perinteinen: naisen tuli olla talouden hoitajana miehen alainen ja pysyä erossa miehensä tehtävistä, jotka suuntautuivat perheen ulkopuolelle, julkiseen elämään. Luther piti kuitenkin naisia miesten kanssa tasavertaisina hengellisessä mielessä, vastustaen naisten saarnaamista ja pappeutta vain maallisiin tekijöihin perustuvilla argumenteilla, kuten naisten biologisten ja älyllisten ominaisuuksien heikkoudella. Kaikkia kastettuja hän piti kuitenkin periaatteessa yleisen pappeuden piiriin kuuluvina, vastoin katolisen kirkon käsitystä. Vain osa kristityistä kuitenkin hänen mielestään sopi sananjulistajiksi - ja tätä osuutta rajasi ensimmäisenä sukupuoli. (Hammar 2002)

1800-luvulta lähtien Suomessakin vaikuttaneet naisjärjestöt pyrkivät laajentamaan naisten yhteisöllistä roolia, pääosin kristillisestä katsomuksesta käsin. Naisaktivistien argumentit perustuivat oletettuihin sukupuolten välisiin eroihin, joita he eivät kyseenalaistaneet. He perustelivat näkemyksiään Raamattuun vedoten, aivan kuten heidän vastustajansakin. Diakonissaliike, evankelinen pelastustyö ja poliittinen aktivismi olivat ne reitit, joiden kautta naiset pyrkivät vaikuttamaan. Eri keinoja käyttäneillä naisilla oli erilaisia tavoitteita, mutta ne kaikki pyrkivät laajentamaan naisten toiminnan kenttää.

Sääty-yhteiskunnan murros ja vaihtuminen kansalaisyhteiskunnaksi 1800-luvun Suomessa osui yhteen kansainvälisen uskonnollisen reformiliikkeen kanssa. Jälkimmäistä epäilemättä vahvisti ajan epävarmuus, sosiaalinen ja taloudellinen muutos. Kollektiivisuus antoi tilaa yksilöllisyydelle, jota evankelinen kristinusko hyödynsi painottaessaan valinnan merkitystä. 1860- ja 1870-luvuilla kunnat erotettiin seurakunnista, jolloin köyhäinhoito siirtyi kuntien tehtäväksi. Kirkon ja kristittyjen täytyi muuttaa uskonnollisen hyväntekeväisyytensä muotoa.

Diakonissaliike syntyi korjaamaan sosiaalisia epäkohtia. Diakonissat olivat ankaran kristillisiä naimattomia naisia, jotka ottivat kutsumuksensa elämäntehtäväkseen, minkä takia heitä oli helppo pitää protestanttisina nunnina. Heidän instituutionsakin vaikuttivat luostareilta muodollisuutensa takia. He joka tapauksessa omistautuivat köyhien ja sairaiden auttamiseen. Näin he laajensivat perinteistä luterilaista käsitystä naisen kutsumuksen toiminta-alueesta. Avioituneiden naisten kutsumus rajoittui äitiyteen, mutta diakonia antoi naimattomille naisille toisen vaihtoehdon avioliiton ja äitiyden lisäksi.

Myös yksityisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä syntyi 1800-luvulta lähtien. Evankeliset kotilähetykset pyrkivät pääasiassa auttamaan "langenneita" naisia, eli prostituoituja tai muuten avioliiton ulkopuolisissa seksuaalisuhteissa "turmeltuneita" naisia. Tavoite oli saada heidät muuttamaan elämäntapaansa, tehdä heistä hyödyllisiä ja hyveellisiä työläisiä. Lutherin mukaanhan työ oli ihmiselle välttämätöntä. Niinpä heitä opetettiin esimerkiksi ompelemaan, pesemään pyykkiä yms. Koska "langenneiden" naisten maine oli kotiseudulla mennyt, heitä autettiin muuttamaan myös Helsinkiin, missä heitä ei tunnettaisi.

Kotiaan "langenneiden" naisten turvapaikkana käyttäneen Emma Mäkisen esimerkki tuo esiin ajan sukupuolikäsityksen erityisen hyvin: "langenneet" naiset olivat uhka ympäristölleen, koska miehet eivät voineet hillitä seksuaalisuuttaan, kuten naiset. Niinpä miestä ei voinut varsinaisesti syyttää, jos hän ei voinut vastustaa "langenneiden" aiheuttamaa houkutusta.

Oli myös naisia, joiden mielestä yhteiskunnan epäkohdat eivät tulisi koskaan korjattua, elleivät naiset pääsisi mukaan politiikkaan. Heidän mielestään synnin ja paheen poistamiseksi naisten täytyi saada oikeus palkkatyöhön ja muut lailliset oikeudet. Saatuaan vastaansa uskonnollista kritiikkiä, jonka mukaan heidän vaatimuksensa olivat Jumalan vastustamista, he argumentoivat, että heidän tarkoituksenaan oli vain sosiaalisten epäkohtien korjaus, ja ellei voitaisi osoittaa näiden epäkohtien olevan Jumalan tekemiä, ei kyseessä voisi olla Jumalan tahdon vastustus. Poliittisten pyrkimysten taustalla oli naisten emansipaatioliikkeessä kyse myös moraalisesta vapaan seksuaalisuuden vastustamisesta. Miehiltä tuli vaatia samaa "puhtautta" kuin naisiltakin. Naiset saivatkin ääni- ja edustusoikeuden 1905 Venäjän keisarin ollessa heikossa asemassa. Kaksi vuotta myöhemmin he onnistuivat kieltämään prostituution, mutta tällä ei tietenkään ollut toivottua vaikutusta: nyt prostituution valvonta siirtyi poliisilta lääkäreiden vastuulle, mutta prostituutio ei tietenkään loppunut.

Tärkein ero naisten poliittisten liikkeiden ja muiden aiemmin mainittujen naisjärjestöjen ajattelutavoissa oli se, että edellisten mielestä naiset saivat puhua myös omasta puolestaan ja toimia siis julkisuuden henkilöinä, vastoin perinteisemmän kristillisen käsityksen omanneiden diakonissojen ja evankelistojen käsitystä.

Uskonnon ja naisten yhteiskunnallisen aseman suhde ei ole ollut (eikä ole edelleenkään) aivan suoraviivainen. Uskontoa on selvästi käytetty legitimoimaan naisten heikkoa asemaa, mutta naiset ovat onnistuneet myös osittain kääntämään uskonnon omaksi edukseen ja kasvattaneet sen avulla omaa vaikutus valtaansa ja arvostustaan ainakin keskiajalta lähtien. Naisten uskonnollista toimintaakin pyrittiin rajoittamaan - toisin kuin miesten - mutta onneksi tämä onnistui vain osittain.

Uskonto oli etenkin keskiajalla ainoa maailmankatsomuksellinen ja -kuvallinen viitekehys, johon ihmiset yleensä ja naiset erityisesti pystyivät itsensä sijoittamaan. Uskonnon merkitystä esimodernissa yhteiskunnassa on vaikea ymmärtää nykyaikaisen sekulaarin humanismin näkökulmasta. Aikanaan se kuitenkin määritti kaikkea ajattelua ja sen arvojen mukaan koko yhteiskunnan arvot myös määräytyivät. Niinpä äärimmilleen viety uskonnollinen elämä sai myös äärimmäisen, palvontaan ulottuvan, arvostuksen. Tämän useat pyhinä pidetyt naiset onnistuivat saaman osakseen. Jotkut heistä saivat uskonnollisuuden osoituksillaan jo elinaikanaan suuren arvostuksen, minkä ansiosta he pystyivät toimimaan myös maallisissa tehtävissä, joihin naisilla ei yleensä ollut mahdollisuuksia. Myöhemminkin naiset pystyivät uskonnollisella argumentoinnilla vaikuttamaan oman asemansa ja jopa yleisemmin naisten aseman parantamiseksi.

Mielestäni on selvää, ettei uskonnollinen maailmankuva suinkaan ollut naisten asemaa parantava tekijä, vaan päinvastoin naiset onnistuivat parantamaan asemiaan uskonnon vaikutuksesta huolimatta.